A Constant Flow of Sound XVII: Sphere³

(www.sphere3.co.uk)

Jaahas, taas on tullut monenlaista settiä tullut kuunneltua sitten viimeisimmän blogipäivityksen (niin streameista kuin levyiltäkin), mutta suurin osa edellisistä ei ole tällä kertaa ollut mielestäni julkaisukynnyksen ylittävää matskua. Niinpä kuukausi on taas kivasti vierähtänyt, ja vuorossa on instrumentaalista fuusioprogea/jazzia soittava nelikko briteistä: Sphere³:n esikoislevy Comeuppance (2002) on laadukas kokonaisuus, joka sopii niin taustalle kuin tarkemminkin kuunneltavaksi. Fuusiohäröilyjä usein vaivaava itsetarkoituksellinen kikkailu loistaa tällä bändillä poissaolollaan, ja biiseissä on kivasti myös rauhallisempia väli- ja fiilistelyosuuksia. Pakolliset progehöysteet, kuten eeppiset mellotron-taustat ja jännät tahtilajivaihtelut piristävät nekin kattausta mukavasti. Tällaista musiikkia olisi todella hauska joskus soittakin, jos osaisi (lue: jaksaisi oikeasti panostaa harjoitteluun). Levyä voi kuunnella bändin youtube-kanavalla.

A Constant Flow of Sound XVI: Revival Hymns

(revivalhymns.bandcamp.com)

Ach, kesä. Aikaa päämäärättömälle olemiselle, randomkeskusteluille ja säistä nauttimiselle (ja välillä myös niistä valittamiselle). Kesä merkitsee itselleni myös viimeinkin riittävästi aikaa musiikille ja sen eri puolille (ikään kuin normaali 2-3 tuntia päivässä ei olisi riittävästi :D). Uusia löytöjä lienee siis taas luvassa.

Avataan kesän levyosio Revival Hymnsillä (kiitokset tätä suositelleelle henkilölle, osui melko nappiin!). Tämän suomalaisen post rock/indie/mikälie-bändin parin vuoden takainen levy Feathers on parhaimmillaan erittäinkin hienoa fiilistelyä ja mukavia, välillä raskaammankinpuoleisia riffejä. Tällaisen genreyhdistelmän voisi kuvitella kiinnostavan vähän laajempaakin ihmisjoukkoa, ja bändi onkin ilmeisesti kohtalaisen hyvin menestynyt ainakin jos facebook-tykkäysten määrästä voi jotain päätellä. Suomalaisia mielenmaisemia kauniissa melankoliassaan löytyy levyltä ihan riittävästi, modernilla otteella ja soundeilla varustettuna.

A Constant Flow of Sound XV: Bader Nana

(badernana.bandcamp.com)

I'm here on the edge again
I'm fading
I'm falling for you
I live in a world of pain
Release me
Just let me go

Bader Nanan, Kuwaitin lahjan modernille progelle, ensimmäinen levy oli niitä harvoja viimeaikaisia joille voisi vilpittömästi antaa viisi tähteä millä arviointiperusteilla tahansa. Vastikään ilmestynyt Anthology ei jää paljoa, jälkeen edeltäjästään, jos yhtään. Jo heti ensimmäinen biisi The Discovery (Apsinthos) on laadukas ja tarttuva mini-eepos ja laittoi ainakin itselläni odotukset muulle levylle aika korkealle. Sitä seuraava Daydreamer kolahtaa kohdallani ja lujaa, muutenkin kuin puhtaan musiikillisesti vaikka se sisältääkin kerrassaan loistavia laulumelodioita, hyvää riffittelyä ja tunteikkaan synateeman. En muista milloin viimeksi olisin törmännyt uuteen levyyn jonka kaksi ensimmäistä biisiä tuottaisivat molemmat tehokkaasti kylmiä väreitä iholle. Muita omia suosikkeja ovat jyystöhtävä War, kaunis instrumentaali 11:11 sekä jälleen loistavalla kertosäkeellä varustettu Liquid Fire. Pari keskinkertaistakin biisiä Anthologylle mahtuu, mutta se ei kokonaisuudessa paljoa näy. Näin neljännellä kuuntelulla voi todeta Bader Nana vahvistavan tämän julkaisun myötä paikkansa 2010-luvun parhaana uutena musiikintekijänä (imho). Anthologya kuunnellessa tuntuu kuin Kevin Moore ei olisi ikinä jättänyt Dream Theateria ja olisin itse vieläkin se yläasteteini joka vasta ihmetteli että mikäs ihme juttu tämä "proge"-musiikki oikein onkaan.. ja taisi innostua siitä ehkä vähän liikaa.

A Constant Flow of Sound XIV: Apple Pie

(progarchives.com)

If we could turn back the time
What could happen another way?
We’re standing before the last thin line
We have to make our decision someday 

Länsinaapurimme progeisaa tuotantoa onkin tullut blogissa tutkailtua jo pariinkin otteeseen, mutta itäinen puoli on jäänyt tähän asti kokonaan käsittelemättä. Korjataanpa asia kertaheitolla. Apple Pie on viimeisin mutta ei taatusti vähäisin bändilöydökseni. Jos Spock's Beard meets Ayreon meets Dream Theater kuulostaa edes hitusen hyvältä kombolta, ovat syyt tämän poppoon tsekkaukseen aika korkealla. The Gates of Never (linkki nimessä kuten yleensäkin), Apple Pien uusin levy sisältää mukavaa grooveilua (esim. levyn upbeatisti päättävä Strange Thing Called Love), hyvin kasatun 23-minuuttisen suiten (Letters of a Deadman), haikeaa kaipausta rauhan ja oikeudenmukaisuuden puoleen (No Reasons for This War) ja jopa puhdasta progemetallia örinöitten kera (nimikkobiisi). Kompaktilla 55 minuutin kestollaan (niin, progelevyjen mediaanimitta lähentelee nykyään seitsemääkymmentä minsaa) levy ei tunnu yhtään liian pitkältä ja jättää olon sopivan nälkäiseksi. Musiikillinen taituruus yhdistettynä tyylikkääseen biisintekoon on aina meikäläisen silmissä kova sana. Da, da!

Thoughts V: Haaveita ja fiilistelyä

Tästä piti tulla jonkinasteinen sekava hajoilupostaus. Sekava se lieneekin (ja pitkä kuin proge-eepos, näin jälkikäteen katsoen :D), mutta päätin että on mukavampi keskittyä asioiden positiivisempiin puoliin ja se on loppujen lopuksi pidemmän päälle paljon kiinnostavampaakin.

Meillä jokaisella lienee enemmän tai vähemmän toteutuneita/toteutumattomia unelmia ja villiä ideoita, jotka odottavat esiinpääsyään ajatusten pöytälaatikossa. Perus perhe/työ/yms.-skenaarioiden lisäksi itselläni, tällainen hörhö kun olen, löytyy varsin moninaisia musiikkiin (erityisesti vähän erikoisempaan sellaiseen) liittyviä haaveita. Aloitin biisien tekemisen jossain vuoden 2007-2008 tienoilla, ja siitä lähtien kiikarissa on ollut oman levyn tekeminen. Ei minkään geneerisen, 12 perinteisillä sointukierroilla varustettua lyhykäistä biisiä sisältävä pienen levy-yhtiön kautta tuotettu tekeleen (kaikella kunnioituksella kyseiseen ryhmään sopiville cd:ille) vaan jotain enemmän itseni näköistä.

Ehdin yhden akustisen konseptilevyn kirjoittaakin jo melkein puolivalmiiksi asti, mutta homma kaatui lopulta (tuotanto)teknisen osaamisen, ajan ja energian puutteeseen. Jatkoin kuitenkin biisien värkkäilyä, ja vuoteen 2012 mennessä minulla oli erilaisia äärimmäisen sekalaisia biisejä, ideoita, kehitelmiä ja pätkiä varmaankin kahden-kolmen tunnin edestä (osa ambientimmasta ja kokeellisemmasta matskusta tuli laitettua youtubeenkin, kenties onneksi vähäisellä huomiolla ja promoamisella). Sitten kävi jotain hyvin jännää, jota en käy tässä sen tarkemmin avaamaan. Joka tapauksessa käytännössä yhdessä yössä palaset "loksahtivat kohdalleen" ja hyvin pian huomasin että minulla on lätylleni kasassa yleisteema jonka ympärille pystyin nitomaan kuutisen aiemmin säveltämääni kappaletta, riittävän toimivat keinot äänittämiseen, ja osaavia muusikkokavereita handlaamaan soittimet joita en itse niin hyvin hallitse. No, ei siinä muuta kuin säveltämään lisää, sovittamaan, opettelemaan ja äänittämään. Tässä prosessissa kuluikin sitten reilu vuosi, ja tähän väliin olisi tullut aimo rojaus sitä hajoiluosiota jos olisin sitä vaivautunut avaamaan.

Ilmeisesti motivaatio ei kuitenkaan loppunut kesken, sillä nyt ollaan jo hyvin loppusuoralla homman suhteen. Biisit ovat muuttaneet matkan varrella luonnettaan, tulleet yhä henkilökohtaisemmiksi ja niistä on avautunut paljon uusia puolia. Yleisfiilis alkaa projektin tässä vaiheessa olla jo väsynyt, mutta tyytyväinen. Toinen puoli minussa on sitä mieltä, etten ikinä moiseen hommaan ryhdy ja toinen suunnittelee jo innolla toinen toistaan hullumpia kehitelmiä. Ei, levyni ei ole "levy" sanan perinteisessä mielessä sillä sitä ei todennäköisesti tule (ainakaan lähitulevaisuudessa) mistään fyysisesti löytämään (netistä kylläkin), se ei ole hq-surround-hifi-(insert ylihinnoiteltu ohjelma here)-laatua eikä sen kuuntelijamäärä luultavimmin nouse muutamaa kymmentä isommaksi. Sen sijaan se on musiikkia josta tykkään erittäin paljon. Heijastusta persoonallisuuteni valoisista ja pimeistä puolista, vapaata ideointia. Elämään liittyvää hämmästystä ja kipuilua. Valtavaa johdatusta. Se on  hieno tunne, jota soisi monelle ja usein, kun spontaanisti sanoo "vau" jostain, minkä hetken unohtaa olevan itse tehtyä.

Haaveisiin liittyviä sanontoja on mittaamaton määrä ja niistä taitaa olla kliseisiä turhankin moni. Ehkä sellaisen ajatuksen voisi kuitenkin jakaa, että haaveet eivät ole olemassa itsensä takia vaan sen takia mitä niistä seuraa. Se voi olla hyvin erilaista kuin alunperin on suunnitellut, vähemmän glamouria ja mielenkiintoista, mutta jollain jännällä tavalla osa siitä on aina ollut olemassa jo ensimmäisessä ajatuksessa, uudessa ja kiehtovassa ideassa.

Tässä tulee osaltaan syytä miksi blogi on viettänyt viime kuukaudet hiljaiseloa (yleisön painekaan uusien tekstien suhteen ei ole ollut varsinaisesti valtava ;). Sen verran mukava näitä kuitenkin on kirjoitella, että tulevaisuudessa lienee luvassa taas ainakin pientä aktivoitumista. Kuunnelkaahan ihmeessä jo aiemmin esiteltyjäkin levyjä (linkkejä löytyy postauksien sisältä) ja artisteja, siellä on paljon settiä jota itsekin vielä sisäistelen.

A Constant Flow of Sound XIII: Syzygy

(www.syzygymusic.com)

I'm the Master of the House you live
Come to me though seldom give
I am charged with thy rivers flow
Borne from hills thy mountains grow

Opetus: älä ikinä luota ensikuunteluun. Kuten niin monen bändin kohdalla ennenkin, ensikosketus Syzygyyn ei tuottanut suurempia reaktioita. En mene siihen sen enempää, sillä kakkoskuuntelu iskikin kuin ne kliseiset miljoona volttia. Erityisesti yhtyeen kitaristi Carl Baldassarre tuntuu olevan siunattu kaikilla riffittelyn lahjoilla, eikä muu bändi jää kauas taakse. Livelevyjen sarja blogissa jatkuu A Glorious Disturbancella, joka on kyllä alusta loppuun harvinaisen laadukas esitys. Musiikillisesti Syzygy on kuin Phideauxin, Rushin ja Deep Purplen fuusio, eli varsin energinen paketti (kyseessä ei ole siis mitään mustalaiskansanmusiikkia, niinkuin kuvasta voisi ensin päätellä.. en löytänyt parempaa kuvaa tähän hätään :D kadehdittavat viikset kyllä.) Materiaali on instrumentaalipainotteista, livesovituksiin on osaan alun perin instrumentaalisista biiseistä tehty lyriikoita. Muutama about kymmenminuuttinen biisikin on tietysti settiin eksynyt, kuten eeppisissä tunnelmissa liikkuvat Darkfield ja Mount Ethereal, tuhlaajapoikavertauksen progressiivisesti läpikäyvä The Coronation ja loistava päätös M.O.T.H.. okei, oikeastaan siis puolet setistä. Mistä ihmeestä näitä bändejä oikein tulee? Ei auta kuin ihmetellä ja jammata mukana.

A Constant Flow of Sound XII: Unitopia

One Night In Europe album cover

Like a beggar clothed in purple/ that people take for king
Are all the theories and formulae/ the downward spiralling
Fascinates and dazzles/ causing all to go blind
With underlying errors/ but a trick of the mind
Confusing metaphysics/ with pursuit of the truth
Clawing at the rubble/ for the fountain of youth
Alternating, compensating/ re-create the soul
Madman, revolutionary/ all parts of the whole

We are, we are/ all parts of the whole, all parts of the whole..

Australialainen Unitopia on kuluneen vuoden aikana kuin varkain kohonnut top10-suosikkibändilistalleni. Itse musiikissa ei sinänsä ole mitään ennenkuulumatonta, virtuoosimaista tai uskomatonta, mutta homma vaan yksinkertaisesti toimii. Äärimmäisen hyvin. Hyviä melodioita riittää ja aina sopivissa väleissä tipahtaa jokin ajatuksia herättelevä hieno lyriikanpätkä (kuten yllä olevat Tesla-kappaleesta) tai eeppinen fonisoolo. Unitopialla voisi myös sanoa olevan modernille retroprogelle hieman harvinaisesti hyvin ominainen soundi, joka ei turhaan suoraan lainaile suuria esikuviansa.

2011 ilmestynyt livetupla One Night in Europe sisältää mm. pääosan hienosta, teknologian suhdetta ihmisen olemukseen ja vuorovaikutukseen käsittelevästä Artificial-levystä sekä 25-minuuttisen The Garden-eepoksen. Bändin yhteissoitto on tiukkaa, ja esimerkiksi Nothing Lasts Foreverin (oikeasti levyllä kolmantena, linkissä jostain syystä biisinnimet on alkusetin osalta vähän väärässä järjestyksessä) Beatles-jammailut toimivat oikein hauskasti. The Great Reward on konseptille kaunis ja sopiva päätös, ja sisältää lisää hienoja lyriikoita. Muita setin helmiä ovat liveversiona selkeästi levyä paremmin rokkaava Angeliqua, puhuttelevasti groovaava Justify ja keikan vahvalla upbeatilla päättävä, aina yhtä loistava Inside the Power.  

Vastikään ilmestynyt Covered Mirror Vol.1 puolestaan on, kuten nimestäkin voi päätellä, levyllinen laadukkaita progecovereita. Sen verran olen tähänkin levyyn tykästynyt, että se taitaa olla suosikkicoverlevyni (onko tuo edes sana? :D) tässä vaiheessa. Osasyy tähän lienee se, että monetkaan biiseistä eivät olleet minulle tuttuja entuudestaan, joten ei ollut valmiita ennakkoluuloja siitä miltä niiden pitäisi kuulostaa. Kuitenkin myös esimerkiksi Yes- ja Genesis-medleyt toimivat omina itsenäisinä kokonaisuuksinaan, vaikka artistien tuotanto olisikin enemmän tai vähemmän kahlattu läpi. Levyn alaviitteenä on "Smooth as Silk", ja mukavan pehmeitä sävyjä levyllä tosiaan riittää.

Näin siis veljemme from Down Under. Jos luulitte ylisanojen jo loppuneen varastostani edellisen yhdentoista artistin ja ties kuinka monen niihin liittyvän levyn myötä, niin väärässäpä olitte, hah :P Sitten vaan seuraavaa blogilöytöä odottelemaan! (Vaikka taidan itse olla se joka näitä eniten odottelee..)