Olipa kerran ääni. Sitten joku keksi, että ääni voi olla kovempi, tai sitten hiljaisempi. Näin äänestä tulikin kaksi. Tasoja löytyi edelleen yhä useampia, aivan hiirenhiljaisesta valtavaan jytinään. Lopulta ääni olikin jo niin monta, ettei kukaan oikein pystynyt laskemaan, tasot kun liukuivat toistensa ohi. Meni vähän aikaa, ja vähän enemmän aikaa. Tuli uusi sukupolvi, joka oli unohtanut äänen ja sen historian. Se alkoi pikkuhiljaa suosia äänen yhtä muotoa toisen ohi, tuttu ääni kun oli kivempi ja helpommin omaksuttava kuin vähemmän tuttu. Ajan edelleen kuluessa tämän auditiivisen luonnonvalinnan myötä ääni alkoi taas muuttua - ja harventua. Se oli joitain kymmeniä, sitten tusinan verran, sitten viisi ja ennen pitkää jäljellä oli enää kaksi. Se kovempi, ja sitten se hiljaisempi.
Olen tässä viime aikoina kuunnellut vähän postrockia, ja siitä sainkin aiheen tälle blogitekstille. En tiedä edustavatko kohdalleni osuneet bändit genrensä kermaa, mutta niissä oli monta hyvää piirrettä. Melodiat, lyriikat ja paikoin jopa progehtavat tunnelmoinnit toimivat ihan hyvänä iltafiilistelynä. Tai olisivat toimineet, ellei minua olisi häirinnyt nykyään valitettavan yleinen piirre: täysin avuton dynamiikkavaihtelujen käyttö. Pahimmillaan seitsemän-kahdeksankin minuutin biisissä on vain alkunostatus, tasaista kovaa massaa ja lyhyt loppufeidaus. Soundcloudista kuunneltaessa äänentasot näkee visuaalisena pötkylänä, mikä vielä alleviivasi asiaa. Jotkin kappaleet todella muistuttivat aika paljon sitä klassista mamman pullapitkoa. Ihmettelen suuresti, kuinka korvamme ovat muissakin suhteissa tottuneet aina siihen samaan, tuttuun ja turvalliseen: parhaimmassakin tapauksessa muuten tasapaksun raskaassa/kevyessä/hitaassa/nopeassa biisissä on joku kevyempi/raskaampi/nopeampi/hitaampi c-osa, jolloin kappaleeseen saadaan huikeasti kaksi erilaista nyanssia. Jottei homma menisi liian monimutkaiseksi, levyllä näitä kahta eri sävyä vuorotellaan tasaisen epätasaisesti, ehkä joku pianoballadi saattaa tulla johonkin väliin hommaa sekoittamaan. Saitteko jo jutun juonesta kiinni? Klassisin termein puhuttuna suurin osa populaarimusiikista on pelkkää fortea ja mezzofortea. Hiljaiset kohdat eivät ole oikeasti hiljaisia, voimakkaat eivät kuulosta hirveän paljon perusnyanssia voimakkaammalta, koska keskimääräinen taso on jo niin voimakas/kova. Puhumattakaan että voitaisiin tehdä erottelu vaikkapa "melko hiljaa" ja "hiljaa"-nyanssien väliltä.
Tässä vaiheessa iskee synnintunto, ja on pakko todeta että olen myös itse syyllistynyt jossain määrin edellä kuvattuun ilmiöön. Dynamiikkatason määrittäminen jokaisen soittimen jokaiselle kohdalle erikseen on kovaa työtä, eikä kovin yksiselitteistä sellaista. Monesti on helppo ns. vetää mutkat suoriksi. Tässä olisi kuitenkin mahdollista erottua joukosta positiiviseen suuntaan, genren ja elektronisuuden sallimissa rajoissa. Kokeilinkin jo yhdessä tekemässäni instrumentaalibiisissä saada aikaan niin hiljaista nyanssia kuin mahdollista. Yllättäen kohta onkin suosikkini koko kappaleessa. Monille hevareille hiljaiset kohdat eivät ole biisiä ollenkaan, vaan biisi "vasta alkaa" riffittelyn alkaessa. Itse haluaisin kääntää välillä asetelman päälaelleen, ja näyttää että oikeastaan hiljaisuus juuri on musiikkia. Kompressointien ja normalisointien yms. käyttö voi joskus parantaa äänen laatua, mutta monesti ne tekevät musiikista juurikin tuota tasapaksua massaa. Osa progressiivista ilmaisua on paitsi genrejen, myös eri äänesten ja dynamiikkojen rikas käyttö. Tätä kun osaisi painottaa itselleen enemmän, voisi musiikkiin löytyä yllättävistä paikoista lisää syvyyttä.
