A Constant Flow of Sound XV: Bader Nana

(badernana.bandcamp.com)

I'm here on the edge again
I'm fading
I'm falling for you
I live in a world of pain
Release me
Just let me go

Bader Nanan, Kuwaitin lahjan modernille progelle, ensimmäinen levy oli niitä harvoja viimeaikaisia joille voisi vilpittömästi antaa viisi tähteä millä arviointiperusteilla tahansa. Vastikään ilmestynyt Anthology ei jää paljoa, jälkeen edeltäjästään, jos yhtään. Jo heti ensimmäinen biisi The Discovery (Apsinthos) on laadukas ja tarttuva mini-eepos ja laittoi ainakin itselläni odotukset muulle levylle aika korkealle. Sitä seuraava Daydreamer kolahtaa kohdallani ja lujaa, muutenkin kuin puhtaan musiikillisesti vaikka se sisältääkin kerrassaan loistavia laulumelodioita, hyvää riffittelyä ja tunteikkaan synateeman. En muista milloin viimeksi olisin törmännyt uuteen levyyn jonka kaksi ensimmäistä biisiä tuottaisivat molemmat tehokkaasti kylmiä väreitä iholle. Muita omia suosikkeja ovat jyystöhtävä War, kaunis instrumentaali 11:11 sekä jälleen loistavalla kertosäkeellä varustettu Liquid Fire. Pari keskinkertaistakin biisiä Anthologylle mahtuu, mutta se ei kokonaisuudessa paljoa näy. Näin neljännellä kuuntelulla voi todeta Bader Nana vahvistavan tämän julkaisun myötä paikkansa 2010-luvun parhaana uutena musiikintekijänä (imho). Anthologya kuunnellessa tuntuu kuin Kevin Moore ei olisi ikinä jättänyt Dream Theateria ja olisin itse vieläkin se yläasteteini joka vasta ihmetteli että mikäs ihme juttu tämä "proge"-musiikki oikein onkaan.. ja taisi innostua siitä ehkä vähän liikaa.

A Constant Flow of Sound XIV: Apple Pie

(progarchives.com)

If we could turn back the time
What could happen another way?
We’re standing before the last thin line
We have to make our decision someday 

Länsinaapurimme progeisaa tuotantoa onkin tullut blogissa tutkailtua jo pariinkin otteeseen, mutta itäinen puoli on jäänyt tähän asti kokonaan käsittelemättä. Korjataanpa asia kertaheitolla. Apple Pie on viimeisin mutta ei taatusti vähäisin bändilöydökseni. Jos Spock's Beard meets Ayreon meets Dream Theater kuulostaa edes hitusen hyvältä kombolta, ovat syyt tämän poppoon tsekkaukseen aika korkealla. The Gates of Never (linkki nimessä kuten yleensäkin), Apple Pien uusin levy sisältää mukavaa grooveilua (esim. levyn upbeatisti päättävä Strange Thing Called Love), hyvin kasatun 23-minuuttisen suiten (Letters of a Deadman), haikeaa kaipausta rauhan ja oikeudenmukaisuuden puoleen (No Reasons for This War) ja jopa puhdasta progemetallia örinöitten kera (nimikkobiisi). Kompaktilla 55 minuutin kestollaan (niin, progelevyjen mediaanimitta lähentelee nykyään seitsemääkymmentä minsaa) levy ei tunnu yhtään liian pitkältä ja jättää olon sopivan nälkäiseksi. Musiikillinen taituruus yhdistettynä tyylikkääseen biisintekoon on aina meikäläisen silmissä kova sana. Da, da!