A Constant Flow of Sound XVII: Sphere³

(www.sphere3.co.uk)

Jaahas, taas on tullut monenlaista settiä tullut kuunneltua sitten viimeisimmän blogipäivityksen (niin streameista kuin levyiltäkin), mutta suurin osa edellisistä ei ole tällä kertaa ollut mielestäni julkaisukynnyksen ylittävää matskua. Niinpä kuukausi on taas kivasti vierähtänyt, ja vuorossa on instrumentaalista fuusioprogea/jazzia soittava nelikko briteistä: Sphere³:n esikoislevy Comeuppance (2002) on laadukas kokonaisuus, joka sopii niin taustalle kuin tarkemminkin kuunneltavaksi. Fuusiohäröilyjä usein vaivaava itsetarkoituksellinen kikkailu loistaa tällä bändillä poissaolollaan, ja biiseissä on kivasti myös rauhallisempia väli- ja fiilistelyosuuksia. Pakolliset progehöysteet, kuten eeppiset mellotron-taustat ja jännät tahtilajivaihtelut piristävät nekin kattausta mukavasti. Tällaista musiikkia olisi todella hauska joskus soittakin, jos osaisi (lue: jaksaisi oikeasti panostaa harjoitteluun). Levyä voi kuunnella bändin youtube-kanavalla.

A Constant Flow of Sound XVI: Revival Hymns

(revivalhymns.bandcamp.com)

Ach, kesä. Aikaa päämäärättömälle olemiselle, randomkeskusteluille ja säistä nauttimiselle (ja välillä myös niistä valittamiselle). Kesä merkitsee itselleni myös viimeinkin riittävästi aikaa musiikille ja sen eri puolille (ikään kuin normaali 2-3 tuntia päivässä ei olisi riittävästi :D). Uusia löytöjä lienee siis taas luvassa.

Avataan kesän levyosio Revival Hymnsillä (kiitokset tätä suositelleelle henkilölle, osui melko nappiin!). Tämän suomalaisen post rock/indie/mikälie-bändin parin vuoden takainen levy Feathers on parhaimmillaan erittäinkin hienoa fiilistelyä ja mukavia, välillä raskaammankinpuoleisia riffejä. Tällaisen genreyhdistelmän voisi kuvitella kiinnostavan vähän laajempaakin ihmisjoukkoa, ja bändi onkin ilmeisesti kohtalaisen hyvin menestynyt ainakin jos facebook-tykkäysten määrästä voi jotain päätellä. Suomalaisia mielenmaisemia kauniissa melankoliassaan löytyy levyltä ihan riittävästi, modernilla otteella ja soundeilla varustettuna.

A Constant Flow of Sound XV: Bader Nana

(badernana.bandcamp.com)

I'm here on the edge again
I'm fading
I'm falling for you
I live in a world of pain
Release me
Just let me go

Bader Nanan, Kuwaitin lahjan modernille progelle, ensimmäinen levy oli niitä harvoja viimeaikaisia joille voisi vilpittömästi antaa viisi tähteä millä arviointiperusteilla tahansa. Vastikään ilmestynyt Anthology ei jää paljoa, jälkeen edeltäjästään, jos yhtään. Jo heti ensimmäinen biisi The Discovery (Apsinthos) on laadukas ja tarttuva mini-eepos ja laittoi ainakin itselläni odotukset muulle levylle aika korkealle. Sitä seuraava Daydreamer kolahtaa kohdallani ja lujaa, muutenkin kuin puhtaan musiikillisesti vaikka se sisältääkin kerrassaan loistavia laulumelodioita, hyvää riffittelyä ja tunteikkaan synateeman. En muista milloin viimeksi olisin törmännyt uuteen levyyn jonka kaksi ensimmäistä biisiä tuottaisivat molemmat tehokkaasti kylmiä väreitä iholle. Muita omia suosikkeja ovat jyystöhtävä War, kaunis instrumentaali 11:11 sekä jälleen loistavalla kertosäkeellä varustettu Liquid Fire. Pari keskinkertaistakin biisiä Anthologylle mahtuu, mutta se ei kokonaisuudessa paljoa näy. Näin neljännellä kuuntelulla voi todeta Bader Nana vahvistavan tämän julkaisun myötä paikkansa 2010-luvun parhaana uutena musiikintekijänä (imho). Anthologya kuunnellessa tuntuu kuin Kevin Moore ei olisi ikinä jättänyt Dream Theateria ja olisin itse vieläkin se yläasteteini joka vasta ihmetteli että mikäs ihme juttu tämä "proge"-musiikki oikein onkaan.. ja taisi innostua siitä ehkä vähän liikaa.

A Constant Flow of Sound XIV: Apple Pie

(progarchives.com)

If we could turn back the time
What could happen another way?
We’re standing before the last thin line
We have to make our decision someday 

Länsinaapurimme progeisaa tuotantoa onkin tullut blogissa tutkailtua jo pariinkin otteeseen, mutta itäinen puoli on jäänyt tähän asti kokonaan käsittelemättä. Korjataanpa asia kertaheitolla. Apple Pie on viimeisin mutta ei taatusti vähäisin bändilöydökseni. Jos Spock's Beard meets Ayreon meets Dream Theater kuulostaa edes hitusen hyvältä kombolta, ovat syyt tämän poppoon tsekkaukseen aika korkealla. The Gates of Never (linkki nimessä kuten yleensäkin), Apple Pien uusin levy sisältää mukavaa grooveilua (esim. levyn upbeatisti päättävä Strange Thing Called Love), hyvin kasatun 23-minuuttisen suiten (Letters of a Deadman), haikeaa kaipausta rauhan ja oikeudenmukaisuuden puoleen (No Reasons for This War) ja jopa puhdasta progemetallia örinöitten kera (nimikkobiisi). Kompaktilla 55 minuutin kestollaan (niin, progelevyjen mediaanimitta lähentelee nykyään seitsemääkymmentä minsaa) levy ei tunnu yhtään liian pitkältä ja jättää olon sopivan nälkäiseksi. Musiikillinen taituruus yhdistettynä tyylikkääseen biisintekoon on aina meikäläisen silmissä kova sana. Da, da!

Thoughts V: Haaveita ja fiilistelyä

Tästä piti tulla jonkinasteinen sekava hajoilupostaus. Sekava se lieneekin (ja pitkä kuin proge-eepos, näin jälkikäteen katsoen :D), mutta päätin että on mukavampi keskittyä asioiden positiivisempiin puoliin ja se on loppujen lopuksi pidemmän päälle paljon kiinnostavampaakin.

Meillä jokaisella lienee enemmän tai vähemmän toteutuneita/toteutumattomia unelmia ja villiä ideoita, jotka odottavat esiinpääsyään ajatusten pöytälaatikossa. Perus perhe/työ/yms.-skenaarioiden lisäksi itselläni, tällainen hörhö kun olen, löytyy varsin moninaisia musiikkiin (erityisesti vähän erikoisempaan sellaiseen) liittyviä haaveita. Aloitin biisien tekemisen jossain vuoden 2007-2008 tienoilla, ja siitä lähtien kiikarissa on ollut oman levyn tekeminen. Ei minkään geneerisen, 12 perinteisillä sointukierroilla varustettua lyhykäistä biisiä sisältävä pienen levy-yhtiön kautta tuotettu tekeleen (kaikella kunnioituksella kyseiseen ryhmään sopiville cd:ille) vaan jotain enemmän itseni näköistä.

Ehdin yhden akustisen konseptilevyn kirjoittaakin jo melkein puolivalmiiksi asti, mutta homma kaatui lopulta (tuotanto)teknisen osaamisen, ajan ja energian puutteeseen. Jatkoin kuitenkin biisien värkkäilyä, ja vuoteen 2012 mennessä minulla oli erilaisia äärimmäisen sekalaisia biisejä, ideoita, kehitelmiä ja pätkiä varmaankin kahden-kolmen tunnin edestä (osa ambientimmasta ja kokeellisemmasta matskusta tuli laitettua youtubeenkin, kenties onneksi vähäisellä huomiolla ja promoamisella). Sitten kävi jotain hyvin jännää, jota en käy tässä sen tarkemmin avaamaan. Joka tapauksessa käytännössä yhdessä yössä palaset "loksahtivat kohdalleen" ja hyvin pian huomasin että minulla on lätylleni kasassa yleisteema jonka ympärille pystyin nitomaan kuutisen aiemmin säveltämääni kappaletta, riittävän toimivat keinot äänittämiseen, ja osaavia muusikkokavereita handlaamaan soittimet joita en itse niin hyvin hallitse. No, ei siinä muuta kuin säveltämään lisää, sovittamaan, opettelemaan ja äänittämään. Tässä prosessissa kuluikin sitten reilu vuosi, ja tähän väliin olisi tullut aimo rojaus sitä hajoiluosiota jos olisin sitä vaivautunut avaamaan.

Ilmeisesti motivaatio ei kuitenkaan loppunut kesken, sillä nyt ollaan jo hyvin loppusuoralla homman suhteen. Biisit ovat muuttaneet matkan varrella luonnettaan, tulleet yhä henkilökohtaisemmiksi ja niistä on avautunut paljon uusia puolia. Yleisfiilis alkaa projektin tässä vaiheessa olla jo väsynyt, mutta tyytyväinen. Toinen puoli minussa on sitä mieltä, etten ikinä moiseen hommaan ryhdy ja toinen suunnittelee jo innolla toinen toistaan hullumpia kehitelmiä. Ei, levyni ei ole "levy" sanan perinteisessä mielessä sillä sitä ei todennäköisesti tule (ainakaan lähitulevaisuudessa) mistään fyysisesti löytämään (netistä kylläkin), se ei ole hq-surround-hifi-(insert ylihinnoiteltu ohjelma here)-laatua eikä sen kuuntelijamäärä luultavimmin nouse muutamaa kymmentä isommaksi. Sen sijaan se on musiikkia josta tykkään erittäin paljon. Heijastusta persoonallisuuteni valoisista ja pimeistä puolista, vapaata ideointia. Elämään liittyvää hämmästystä ja kipuilua. Valtavaa johdatusta. Se on  hieno tunne, jota soisi monelle ja usein, kun spontaanisti sanoo "vau" jostain, minkä hetken unohtaa olevan itse tehtyä.

Haaveisiin liittyviä sanontoja on mittaamaton määrä ja niistä taitaa olla kliseisiä turhankin moni. Ehkä sellaisen ajatuksen voisi kuitenkin jakaa, että haaveet eivät ole olemassa itsensä takia vaan sen takia mitä niistä seuraa. Se voi olla hyvin erilaista kuin alunperin on suunnitellut, vähemmän glamouria ja mielenkiintoista, mutta jollain jännällä tavalla osa siitä on aina ollut olemassa jo ensimmäisessä ajatuksessa, uudessa ja kiehtovassa ideassa.

Tässä tulee osaltaan syytä miksi blogi on viettänyt viime kuukaudet hiljaiseloa (yleisön painekaan uusien tekstien suhteen ei ole ollut varsinaisesti valtava ;). Sen verran mukava näitä kuitenkin on kirjoitella, että tulevaisuudessa lienee luvassa taas ainakin pientä aktivoitumista. Kuunnelkaahan ihmeessä jo aiemmin esiteltyjäkin levyjä (linkkejä löytyy postauksien sisältä) ja artisteja, siellä on paljon settiä jota itsekin vielä sisäistelen.

A Constant Flow of Sound XIII: Syzygy

(www.syzygymusic.com)

I'm the Master of the House you live
Come to me though seldom give
I am charged with thy rivers flow
Borne from hills thy mountains grow

Opetus: älä ikinä luota ensikuunteluun. Kuten niin monen bändin kohdalla ennenkin, ensikosketus Syzygyyn ei tuottanut suurempia reaktioita. En mene siihen sen enempää, sillä kakkoskuuntelu iskikin kuin ne kliseiset miljoona volttia. Erityisesti yhtyeen kitaristi Carl Baldassarre tuntuu olevan siunattu kaikilla riffittelyn lahjoilla, eikä muu bändi jää kauas taakse. Livelevyjen sarja blogissa jatkuu A Glorious Disturbancella, joka on kyllä alusta loppuun harvinaisen laadukas esitys. Musiikillisesti Syzygy on kuin Phideauxin, Rushin ja Deep Purplen fuusio, eli varsin energinen paketti (kyseessä ei ole siis mitään mustalaiskansanmusiikkia, niinkuin kuvasta voisi ensin päätellä.. en löytänyt parempaa kuvaa tähän hätään :D kadehdittavat viikset kyllä.) Materiaali on instrumentaalipainotteista, livesovituksiin on osaan alun perin instrumentaalisista biiseistä tehty lyriikoita. Muutama about kymmenminuuttinen biisikin on tietysti settiin eksynyt, kuten eeppisissä tunnelmissa liikkuvat Darkfield ja Mount Ethereal, tuhlaajapoikavertauksen progressiivisesti läpikäyvä The Coronation ja loistava päätös M.O.T.H.. okei, oikeastaan siis puolet setistä. Mistä ihmeestä näitä bändejä oikein tulee? Ei auta kuin ihmetellä ja jammata mukana.

A Constant Flow of Sound XII: Unitopia

One Night In Europe album cover

Like a beggar clothed in purple/ that people take for king
Are all the theories and formulae/ the downward spiralling
Fascinates and dazzles/ causing all to go blind
With underlying errors/ but a trick of the mind
Confusing metaphysics/ with pursuit of the truth
Clawing at the rubble/ for the fountain of youth
Alternating, compensating/ re-create the soul
Madman, revolutionary/ all parts of the whole

We are, we are/ all parts of the whole, all parts of the whole..

Australialainen Unitopia on kuluneen vuoden aikana kuin varkain kohonnut top10-suosikkibändilistalleni. Itse musiikissa ei sinänsä ole mitään ennenkuulumatonta, virtuoosimaista tai uskomatonta, mutta homma vaan yksinkertaisesti toimii. Äärimmäisen hyvin. Hyviä melodioita riittää ja aina sopivissa väleissä tipahtaa jokin ajatuksia herättelevä hieno lyriikanpätkä (kuten yllä olevat Tesla-kappaleesta) tai eeppinen fonisoolo. Unitopialla voisi myös sanoa olevan modernille retroprogelle hieman harvinaisesti hyvin ominainen soundi, joka ei turhaan suoraan lainaile suuria esikuviansa.

2011 ilmestynyt livetupla One Night in Europe sisältää mm. pääosan hienosta, teknologian suhdetta ihmisen olemukseen ja vuorovaikutukseen käsittelevästä Artificial-levystä sekä 25-minuuttisen The Garden-eepoksen. Bändin yhteissoitto on tiukkaa, ja esimerkiksi Nothing Lasts Foreverin (oikeasti levyllä kolmantena, linkissä jostain syystä biisinnimet on alkusetin osalta vähän väärässä järjestyksessä) Beatles-jammailut toimivat oikein hauskasti. The Great Reward on konseptille kaunis ja sopiva päätös, ja sisältää lisää hienoja lyriikoita. Muita setin helmiä ovat liveversiona selkeästi levyä paremmin rokkaava Angeliqua, puhuttelevasti groovaava Justify ja keikan vahvalla upbeatilla päättävä, aina yhtä loistava Inside the Power.  

Vastikään ilmestynyt Covered Mirror Vol.1 puolestaan on, kuten nimestäkin voi päätellä, levyllinen laadukkaita progecovereita. Sen verran olen tähänkin levyyn tykästynyt, että se taitaa olla suosikkicoverlevyni (onko tuo edes sana? :D) tässä vaiheessa. Osasyy tähän lienee se, että monetkaan biiseistä eivät olleet minulle tuttuja entuudestaan, joten ei ollut valmiita ennakkoluuloja siitä miltä niiden pitäisi kuulostaa. Kuitenkin myös esimerkiksi Yes- ja Genesis-medleyt toimivat omina itsenäisinä kokonaisuuksinaan, vaikka artistien tuotanto olisikin enemmän tai vähemmän kahlattu läpi. Levyn alaviitteenä on "Smooth as Silk", ja mukavan pehmeitä sävyjä levyllä tosiaan riittää.

Näin siis veljemme from Down Under. Jos luulitte ylisanojen jo loppuneen varastostani edellisen yhdentoista artistin ja ties kuinka monen niihin liittyvän levyn myötä, niin väärässäpä olitte, hah :P Sitten vaan seuraavaa blogilöytöä odottelemaan! (Vaikka taidan itse olla se joka näitä eniten odottelee..)

Night Came and Music Played II: echolyn

(echolyn.com)

Mitä tehdä, kun livekorva syyhyää, mutta mielenkiintoisia bändejä ei ole lähistölle tulossa keikalle ja jos onkin, niin niille ei ole varaa lähteä? Jos piratismin eettisesti kyseenalaisille teille ei halua lähteä, yksi ratkaisu ovat bootlegit, joita pyörii netissä lukuisia määriä. Parhaimmassa tapauksessa bändit lataavat jopa itse tallenteitaan nettiin tsekkailtavaksi, yleensä tällöin aika hyvälaatuisina. Myönnetään, että olisihan se kivempaa päästä näkemään "the real deal", mutta kun sattuu omaamaan tällaisen obscuren ja (liian) pitkälle kehitetyn musiikkimaun niin suosikkibändit lähes poikkeuksetta esiintyvät jossain aivan muualla päin maailmaa, jos sielläkään.

Echolynia tulikin jo muutama kuukausi sitten kehuttua oikein olan takaa, ja syystä. Uusin nimikkolevy on rautaista progejuhlaa alusta loppuun, mutta aiemmiltakin lätyiltä löytyy oikein maittavaa settiä riittämiin. Tästä osoituksena nämä kaksi bootlegia: tunnin mittainen keikka videona ja pari tuntia kestävä audiona.

North Star Bar 2009

Toiseksi uusinta levyään The End Is Beautifulia tehdessä echolyn kävi vetäisemässä tällaisen lyhyehkön keikan, joka löytyy oheisesta youtube-linkistä. Setti ei jätä ainakaan kylmäksi: pukeutumisensa ja ulkoasunsa puolesta lähinnä Star Trek-nörteiltä näyttävä poppoo vetää biisejään hämmästyttävällä tarkkuudella ja intensiteetillä. Ray Weston alkaa olla jo lempilaulajiani, sen verran vaihteleva skaala nyansseja puhtaasta laulusta puolikarjuntaan häneltä löytyy (tsekkaa esimerkiksi The Cheese Stand Alone.) Vuorottelu kitaristi Brett Kullin kanssa tuo myös mukavaa lisäväriä. Välillä show'n varastaa mahtavan groovaava kiipparimies Chris Buzby, jota ei voi ainakaan syyttää eläytymisen puutteesta. Monimutkaisuus on osassa biiseistä sitä tasoa, että täytyy ihmetellä, miten homma pysyy näin tyylikkäästi kasassa.

1. Georgia Pine

2. The Cheese Stands Alone

3. Too Late For Everything

4. Mei (excerpt)

5. As the World

6. Brittany

Jersey Tomato 2003

Tämä bootleg puolestaan on yhtä biisiä lukuunottamatta vapaasti ladattavissa ja kuunneltavissa echolynin kotisivuilla (linkki jälleen otsikossa). Jos North Star Bar-keikan versio Mei-konseptilevystä kuulosti hyvältä, niin tässä sitä vasta riittääkin: setin toinen puolisko on nimittäin kyseinen 50-minuuttinen levy alusta loppuun hieman varioivilla sovituksilla soitettuna. Tämän vedon jälkeen voi jo spontaanisti todeta, että "mitäs vitsiä". Ei liene ihan helpoimpia biisejä putkeen soittaa, mutta niin vain homma toimii ja kuulostaa ehkä jopa paremmalta kuin levyllä. Kylmiä väreitä voi olla luvassa, jos jaksaa tarpeeksi keskittyneesti kuunnella. Hieno, hieno teos. Muita setin helmiä ovat harvoin kuultu 16-minuuttinen Sweet Thing sekä tätä seuraava harras, balladinomainen Never the Same (jossa on muuten ehkä hienoimpia sanoituksia ikinä). Eipä siinä, kyllä tämä tietokonetuolilla istuskelukin näköjään paremman puutteessa kelpaa kunhan musiikki on tarpeeksi toimivaa.

1. 67 Degrees

2. Brittany

3. Suffocating the Bloom

4. As the World

5. The Cheese Stands Alone

6. Sweet Thing

7. Never the Same

8. Carpe Diem

9. Mei

Se on taas hei seuraavaan kertaan, ystäväiseni, satunnaiset vierailijat, stalkkerit, botit ja muut substanssit! May the Prog be with you (;

A Constant Flow of Sound XI: Hammock

Hammock in NYC, photo by Jarsonic

Vaikka viime pohdinnoissa tuli vähän mollattua post-rockia, on tämänkertainen vastaantullut levy sen verran laadukas ja mielenkiintoinen, että eihän sitä voinut noin vain sivuuttaa. Hammock on kahden kitaristimiehen ambientvaikutteinen projekti, joka on tuottanut jo vajaan kymmenkunta albumia, jopa kohtuullisen hyvällä menestyksellä. Departure Songs (2012) on duon viimeisin, massiivisin ja kenties koherentein kokonaisuus. Tuplalevyn pituus lähentelee kahta tuntia, ja se onkin putkeen kuunneltuna aika raskas kokonaisuus. Yleisflow on kuitenkin hyvä, ja dynamiikkapoliisin mutinoista huolimatta vaihtelua on lähes riittävästi. Levy käsittelee omaan instrumentaalipainotteiseen tapaansa läsnäoloa ja poissaoloa, kuolemaa ja elämää.

Tyylillisesti Hammockin soundia leimaavat genrelle ominaiset kitaramaalailut, paksut tausta-ambienssit ja sensellaiset chillailut. Vaikka musiikillisia ideoita on paljon ja päällekkäinkin, levy tuntuu toimivan parhaiten taustalla absorboituna. Välillä jotkut kappaleet, kuten mukaansatempaava Tonight We Burn Like Stars That Never Die tai levyn tunteikkaasti avaava Cold Front vetävät huomion puoleensa tyylikkäästi. Levy on täynnä taiteellista himmailua, jopa suoranaista hipsteriyttä kenties, vaikken ole tähän konseptiin oikein päässyt ikinä sisälle (vaikkakin saatan kuuunnella aika paljonkin hipsteriltä haiskahtavaa musiikkia :D). Musiikkipuolella se toimii, mutta lyriikkojen ja kappalenimien suhteen syntyy hieman myötähäpeän tunteita (pitääkö joka toisessa biisin nimessä muka oikeasti olla sulut, pilkku, pisteitä tai vähintään yli 5 sanaa?). Yhtä kaikki, mielenkiintoinen levy hyvässä ja pahassa.

EDIT (15.4.): Hammock siirtelee levyjään pois ja sisään internetmaailmojen varsin vauhdikkaaasti. Tällä hetkellä kolme (edellämainittu Departure Songs, Raising Your Voice... Trying to Stop an Echo ja Kenotic) yhtyeen levyistä ovat streamattavissa bändin youtube-sivuilla.

A Constant Flow of Sound X: DeGarmo&Key

(degarmoandkey.webs.com)

 

70-luvulla poppikin oli progea. Tai progekin oli populaaria. Tai.. no, tätä yhtyettä en ole missään yhteydessä nähnyt luokiteltavan progeksi, mutta omat korvani löytävät aika paljon referenssejä: hammondit ja moogit vetelevät taustalla useammassakin biisissä ja esimerkiksi Too Far Too Long hyppelee rytmeissään seitsemän ja viiden kahdeksasosan välillä. Vaikka siis yleensä suuri osa "CCM"-tagilla varustetuista bändeistä nostattaa itsessäni lähinnä myötähäpeän tunteita (jos niitäkään, sori jos joku loukkaantui verisesti :D), niin DeGarmo&Key on joukossa mukavan poikkeava tapaus, ainakin kahden ensimmäisen studiolevynsä osalta. Poppoo on ilmeisesti Jenkkilässä ihan hyvin menestynyt, se valittiin mm. Gospel Music Associationin Hall of Fameen pari vuotta sitten, mikäli wikipediaa on uskominen.

This Time Thru (1978) ja Straight On (1979) sisältävät siis paljon poppisvaikutteita, minkä voi jo nimistä päätellä, mutta musiikki on myös monipuolista ja tasokasta. Erityisesti Eddie DeGarmon synakuviot ja -soolot ovat mukavan tarttuvia ja svengaavia. Porukka teki viimeisen levynsä 90-luvulla ja on jo soittamisensa soittanut, mutta levyjä voi kuunnella epävirallisella fanisivulla. Hyvin groovaa. Pitänee tutustua 70-luvun gospelpoppiin vähän enemmänkin, jos sieltä saisi tehtyä tällaisia löytöjä lisää.

Thoughts IV: Pullapitkoja vai sumuisia vuoria - dynamiikasta

Olipa kerran ääni. Sitten joku keksi, että ääni voi olla kovempi, tai sitten hiljaisempi. Näin äänestä tulikin kaksi. Tasoja löytyi edelleen yhä useampia, aivan hiirenhiljaisesta valtavaan jytinään. Lopulta ääni olikin jo niin monta, ettei kukaan oikein pystynyt laskemaan, tasot kun liukuivat toistensa ohi. Meni vähän aikaa, ja vähän enemmän aikaa. Tuli uusi sukupolvi, joka oli unohtanut äänen ja sen historian. Se alkoi pikkuhiljaa suosia äänen yhtä muotoa toisen ohi, tuttu ääni kun oli kivempi ja helpommin omaksuttava kuin vähemmän tuttu. Ajan edelleen kuluessa tämän auditiivisen luonnonvalinnan myötä ääni alkoi taas muuttua - ja harventua. Se oli joitain kymmeniä, sitten tusinan verran, sitten viisi ja ennen pitkää jäljellä oli enää kaksi. Se kovempi, ja sitten se hiljaisempi.

Olen tässä viime aikoina kuunnellut vähän postrockia, ja siitä sainkin aiheen tälle blogitekstille. En tiedä edustavatko kohdalleni osuneet bändit genrensä kermaa, mutta niissä oli monta hyvää piirrettä. Melodiat, lyriikat ja paikoin jopa progehtavat tunnelmoinnit toimivat ihan hyvänä iltafiilistelynä. Tai olisivat toimineet, ellei minua olisi häirinnyt nykyään valitettavan yleinen piirre: täysin avuton dynamiikkavaihtelujen käyttö. Pahimmillaan seitsemän-kahdeksankin minuutin biisissä on vain alkunostatus, tasaista kovaa massaa ja lyhyt loppufeidaus. Soundcloudista kuunneltaessa äänentasot näkee visuaalisena pötkylänä, mikä vielä alleviivasi asiaa. Jotkin kappaleet todella muistuttivat aika paljon sitä klassista mamman pullapitkoa. Ihmettelen suuresti, kuinka korvamme ovat muissakin suhteissa tottuneet aina siihen samaan, tuttuun ja turvalliseen: parhaimmassakin tapauksessa muuten tasapaksun raskaassa/kevyessä/hitaassa/nopeassa biisissä on joku kevyempi/raskaampi/nopeampi/hitaampi c-osa, jolloin kappaleeseen saadaan huikeasti kaksi erilaista nyanssia. Jottei homma menisi liian monimutkaiseksi, levyllä näitä kahta eri sävyä vuorotellaan tasaisen epätasaisesti, ehkä joku pianoballadi saattaa tulla johonkin väliin hommaa sekoittamaan. Saitteko jo jutun juonesta kiinni? Klassisin termein puhuttuna suurin osa populaarimusiikista on pelkkää fortea ja mezzofortea. Hiljaiset kohdat eivät ole oikeasti hiljaisia, voimakkaat eivät kuulosta hirveän paljon perusnyanssia voimakkaammalta, koska keskimääräinen taso on jo niin voimakas/kova. Puhumattakaan että voitaisiin tehdä erottelu vaikkapa "melko hiljaa" ja "hiljaa"-nyanssien väliltä.

Tässä vaiheessa iskee synnintunto, ja on pakko todeta että olen myös itse syyllistynyt jossain määrin edellä kuvattuun ilmiöön. Dynamiikkatason määrittäminen jokaisen soittimen jokaiselle kohdalle erikseen on kovaa työtä, eikä kovin yksiselitteistä sellaista. Monesti on helppo ns. vetää mutkat suoriksi. Tässä olisi kuitenkin mahdollista erottua joukosta positiiviseen suuntaan, genren ja elektronisuuden sallimissa rajoissa. Kokeilinkin jo yhdessä tekemässäni instrumentaalibiisissä saada aikaan niin hiljaista nyanssia kuin mahdollista. Yllättäen kohta onkin suosikkini koko kappaleessa. Monille hevareille hiljaiset kohdat eivät ole biisiä ollenkaan, vaan biisi "vasta alkaa" riffittelyn alkaessa. Itse haluaisin kääntää välillä asetelman päälaelleen, ja näyttää että oikeastaan hiljaisuus juuri on musiikkia. Kompressointien ja normalisointien yms. käyttö voi joskus parantaa äänen laatua, mutta monesti ne tekevät musiikista juurikin tuota tasapaksua massaa. Osa progressiivista ilmaisua on paitsi genrejen, myös eri äänesten ja dynamiikkojen rikas käyttö. Tätä kun osaisi painottaa itselleen enemmän, voisi musiikkiin löytyä yllättävistä paikoista lisää syvyyttä.

A Constant Flow of Sound IX: Bader Nana

(badernana.bandcamp.com)

Viime vuosi sujui blogissa sen verran jenkkipainotteisissa merkeissä, että on hyvä aloittaa vuosi vähän eksoottisemmalla levykäisellä. Bader Nana on itsenäinen progerock/metalliartisti Kuwaitista, jonka levy Wormwood (2011) soi viime vuonna kaiuttimissani aika tavalla. Hemmo soittaa, säveltää ja sanoittaa lähestulkoon kaiken itse, johon ei voi kuin nostaa hattua, sen verran laadukkaasti homma kulkee. Musiikki itsessään on koukuttavaa, mukaansatempaavaa ja täynnä hyviä riffejä ja melodioita. Lähimmistä vaikuttimista löytyvät varmastikin Dream Theater, Neal Morse ja muut progemaailman suuruudet. Wormwood on konseptiltaan eräänlainen ovela, nurinpäin käännetty, keskiajalle sijoittuva scifi-sankaritarina. (Tiedän, kuulostaa ideana vähän hassulta, mutta toimii oikein hyvin musiikin kanssa.) Suosikkibiisejäni ovat mukaansatempaava Journey ja aavemainen grooveveto The Plague.