I light two candles in the window of my mind The wind that threatens us, I've no words left to describe Resisting the fates When mercy comes to shelter me
Tasan neljä vuotta sitten eräs progemetallin hienoimmista hahmoista ja lempilaulajani siirtyi ajasta ikuisuuteen. Mike Bakerin vahva ja kaunis ääni oli yksi osatekijä bändissä, josta olisi pitänyt tulla Dream Theaterin kaltainen menestystarina - jos maailma olisi oikeudenmukainen paikka. Shadow Gallery on julkaissut levyjä harvakseltaan, noin kerran neljässä vuodessa. Liekkö tällä sitten jotain tekemistä sen kanssa, että ne ovat kaikki täyttä timanttia. Musiikillisten hienouksien lisäksi SG:n parhaita puolia ovat loistavat lyriikat, jollaisia harvoin metallin puolelta löytyy. Ensimmäisillä kerroilla kansilehtien kanssa tihruhtaessa ei meinannut pysyä perässä, sen verran rutkasti pureksittavaa ne sisältävät. Kun tähän vielä yhdistää herra Bakerin uskomattoman puhtaan äänen (ilman mitään autotuneja), niin tuloksena on melkoista korva- ja aivokarkkia.
Bakerin työ Shadow Galleryn kanssa tiivistyy kahteen konseptiin: toisen, selkeämmän muodostavat Tyranny ja Room V, joiden tarina sijoittuu postmoderniin, ydinsodan uhkaamaan ja tietoverkoin isoveli valvoo-tyyliin hallinnoituun maailmaan. Täysin epärelevantteja nämä uhkakuvat eivät ole nykyäänkään, Tyranny taisi olla 1998 ilmestyessään muutaman vuoden edellä aikaansa. James LaBriekin tekee cameon päähenkilön isänä. Hauska yksityiskohta löytyy muuten Ayreonin The Human Equationilta, jossa roolit vaihtuvat ja Baker pääsee yhden biisin verran ojentamaan poikaansa, jota esittää LaBrie. Kyseisessä biisissä (Loser) yhdistyy elementtejä, joita on vaikea kuvitella mahtumaan edes samalle levylle, saatika sitten samaan kappaleeseen: didgeridoota, Devin Townsendin karjumisia, kitara-viulufolkkia sekä Bakerin Alice Cooper-imitaatiota.
Carved In Stone ja Legacy ovat toinen kaksikko, jonka helposti liittää Shadow Galleryn tuotannossa yhteen. Kaksiosainen Cliffhanger-saaga aloittaa molemmat levyt, ja molemmilta levyiltä löytää lyhyitä välisoittoja sekä lopun loistava eepos (erityisesti First Light peittoaa kyllä mennen tullen kaikki tuntemani progemetalli-eepokset, vaikkei itse oikeastaan siihen kategoriaan kuulukaan). Ne ovat tunnelmalevyjä, jotka sopivat mainiosti esimerkiksi hiljaisten talvi-iltojen soundtrackiksi. Bändin ensimmäinen, nimikkolevy on tuotannollisesti vähän heikko mutta sisältää sekin monta hienoa biisiä.
Pakko myöntää, että Dream Theater-juna on minusta vähän vuosien varrella jättänyt. Shadow Gallery sen sijaan jaksaa herättää kylmiä väreitä vuosi toisensa perästä. Bändi jatkaa ilman Mikea, ja hyvä niin. Musiikillinen loistavuus ei ole kadonnut minnekään.
I believe that mercy has come to shelter mr.Baker.
And though the days are fading Like shadows on the Sun I know you walked a thousand miles But I never saw you run
Soulful Terrain yhdistelee irkkufolkkia, raskaampaa rokkia, progehtavaa otetta ja akustista tunnelmointia varsin tyylikkääksi, jopa omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Ensikuuntelulla luulin bändiä brittiläiseksi, mutta ihan jenkkimeiningistä on kuitenkin kyse. Vuonna 2009 ilmestynyt Astoria vakuuttaa vahvoilla tunnelmillaan ja koko levyn kestävällä tyylitajullaan, joka yhtä tuntemattomilta bändeiltä usein puuttuu. Astoria johdattaa kuuntelijan reflektoivalle vaellukselle kohti kaukaista satamaa, suurta tuntematonta. Lähimmät vaikutteet löytyvät kenties Ionasta (tästä erittäin hienosta bändistä luultavasti joskus vielä lisää), eikä ihme, sillä kyseisen bändin muusikkoja on ollut mukana lätyllä soittelemassa. Kelttifolkin ystäville albumi onkin lähes varma nakki. Aikaisempi tuotos The Days of Truth and Hope on Astoriaa instrumentaalisempi ja vieläkin folkkisempi tapaus, oikein mukavaa iltamusiikkia kaikkiaan. Mikäpäs sen mukavampaa kuin vähän promota underground-bändejä, jotka tekevät näin laadukasta musiikkia näin laadukkaalla sanomalla. Me likes.
Noniin, saatiin tämäkin blogin osio työnnettyä käyntiin. Thoughts-sektio ei muista osioista poiketen sisällä musalinkkejä; sen sijaan luvassa on kaikenkarvaisia, enemmän tai vähemmän kontroversaalisia pohdintoja.
Aloitetaan aiheella joka on minua jo jonkin aikaa enemmän tai vähemmän askarruttanut: kristillisyyden tai ylipäätänsäkin maailmankatsomusten rooli taiteessa ja erityisesti musiikissa. Ihmisluontoon kuuluu tarve luokitella asioita hanakasti eri kategorioihin. Se helpottaa ja selkeyttää ajattelua ja varmasti usein pohjaa täysin todellisuuteen ja sen perusluonteeseen. Välillä kuitenkin tullaan luoneeksi järjestelmiä, jotka alkavat elää omaa elämäänsä alkuperäisen tarkoitusperänsä ulkopuolella. Mielestäni kristillinen musiikki ja erityisesti sen amerikkalainen populaari vastine (CCM, Christian Contemporary Music) on tällainen osittain sivupoluille harhautunut subjektiivinen kategoriarypäs. Valitettavan monet kategorian edustajat (nimiä mainitsematta) ovat ajautuneet geneeriselle linjalle, toistaen toistensa tai sen hetken suosituimpien sekulaariartistien ideoita, usein heikommalla musiikillisella menestyksellä. Kuulijakuntakin tyytyy helposti tähän pullamössöhöttöön, jota radiosta tuutataan jatkuvalla syötöllä ulos suosituimmilla popkanavilla. Ilmiö on tietysti koko musiikkiskenen laajuinen, eikä rajoitu vain kristillisinä pidettyihin artisteihin.
Pakko myöntää, että monesti suurimpia oivalluksia ovat minulle tuottaneet juuri ne bändit, jotka vähiten mainostavat vakaumuksellisuuttaan. Asioita on sanottu toisella tavalla, uusia aihepiirejä käsitelty koskettavasti ja rehellisesti, tai sitten vain musiikillinen osaaminen on ollut niin vahvasti ja tyylikkäästi esillä rakenteissa, teemoissa ja tunnelmissa ettei musiikista ole yksinkertaisesti voinut olla pitämättä. Onko Raamatusta tai kristinuskosta sitten jo sanottu kaikki oleellinen musiikin puolella? Ei todellakaan. Aina on mahdollista löytää uusia näkökulmia, käsittelytapoja ja -tyylejä. Kristillinen usko on valtava voimavara, josta riittää elämän jokaiselle osa-alueelle, eikä sitä tule mitenkään häpeillen salata musiikissakaan. Ei vain pitäisi heittäytyä siihen tuttuun ja turvalliseen musiikintekotapaan, jossa riskeille ei ole sijaa ja jokaisen biisin markkina-arvo ja hengellisyysprosentti arvioidaan erikseen maksimaalisen tuloksen saavuttamiseksi. En väitä että kaikki hyvä musiikki on progressiivista (tai kaikki progressiivinen musiikki hyvää), vaikka proge onkin sydäntäni kaikkein eniten lähellä. En myöskään väitä että kaikki poppi todellakaan olisi huonoa ja tylsää. Luovaa ja hienoa musiikkia syntyy ja tehdään kaiken aikaa, kaikentyyppisten genrejen piirissä. Uskon, että monella meistä musiikintekijöistä olisi enemmän talentteja jakoon laitettavana kuin uskallamme kuvitellakaan.
Siinä vähäsen omia fiiliksiäni aiheesta, tässä aiheesta kiinnostuneelle Salem Hill-bändin Carl Grovesin ajatuksia, esimerkein varustettuna ja todennäköisesti vähemmän sekavasti ilmaistuna kuin edellä.
Jatketaan vähän kokeneempien muusikoiden linjalla. Phil Keaggy on tehnyt laadukasta kitara- ja jammailumusiikkia jo 60-70-luvuilta lähtien, jolloin hän vaikutti impropohjaista bluesrokkia soittavassa Glass Harpissa (tutustumisen arvoinen bändi niin ikään). Keaggyn menoa ei haittaa vasemmasta kädestä puuttuva sormi, keski-iästä puhumattakaan. Hän on tullut tutuksi kekseliäästä fingerpicking-tyylistään (kitarahan on tunnetusti lyömäsoitin) ja ansiokkaasta live-looppien käytöstä. Keaggyn musiikki luovaa ja groovaavaa tunnelmointia vailla pakotteita. Omaperäisyyskerroin on usein myös aika korkealla. Soolotuotannon ohella (parisenkymmentä levyä) on pakko mainita myös vierailu Neal Morsen One-levyllä, jolla Keaggy vetää erittäin maukkaat soolot The Separated Manin keskelle. Miehen musiikki luultavasti resonoi positiivisesti aika monentyyppiselle kuulijakunnalle.
Tämän kerran streamipala on instrumentaalilevykäinen Interdimensional Traveller, jossa triona mukana ovat Keaggyn kanssa Jack Glering sekä Glass Harpista tuttu John Sferra. Monenlaisissa maisemissa liikutaan, mutta pääpaino on siinä oleellisessa eli fiilistelyssä ilman turhia kikkailuja (niitä kuitenkaan pelkäämättä). On se helppoa kun sen osaa! Löytyy mm. reverbnationista. Ollos hyvät!
Kyllä, niitten tylsien sormiharjoitusten tekeminen kannattaa. Rick Wakeman on tästä elävä esimerkki. Kaikkien "keyboard wizardien" pakollinen esikuva on olemukseltaan varsin jäykkä ja yrmeä. Wakemanin musiikki on kuitenkin kaikkea muuta kuin jäykkää, pikemminkin mahtipontista ja välillä suorastaan yliampuvaa. Se on tuottanut vuosien varrella monia hymyjä allekirjoittaneelle, sekä tarkoituksella että ilman. Laitetaanpa pieni lyriikanpätkä Jules Vernen kirjaan pohjautuvasta Journey to the Center of Earthista, jota tässä juuri kuuntelen. Kertoja lausuu tyylikkään brittimäisesti seuraavat lainit:
Suddenly the ground disappeared from beneath his feet. He fell down a vertical shaft, his head hitting a sharp rock. He lost consciousness. On opening his eyes, he found himself with the Professor and the guide, and, looking around him, he saw an ocean stretching as far as the eye could see, a giant forest of mushrooms, a line of huge cliffs, and strange clouds hung overhead, as he lay on a deeply indented shore of golden sand strewn with shells. For a moment, he thought he was back on the surface of the earth, but soon realised that they had reached a world within a world.
Ja tätä seuraa sitten lievää eeppisyyttä teoksen ensimmäisen osan loppukaneetteina. Hienoutta.
Mutta niin, vähän sitä diskografiaa. Sitä löytyy. Löytyy niin paljon, että jos haluat tehdä taloudellisen itsemurhan, yksi hyvä ratkaisu on ostaa kaikki Wakemanin soololevyt kerralla. Wakeman on tehnyt albumeita proge-eepoksista pianofiilistelyihin ja talvi-olympialaisten teemalevystä (ja sen jatko-osasta :D) kirkkohymneihin. Erinäisistä syistä en ole ihan kaikkiin miehen kymmenistä soololevyistä tutustunut, epäilen vahvasti että sieltä kuraakin aika paljon löytyy joukosta (helmien ohella). Pari erityisen tutustumisen arvoista voisi tässä yhteydessä kuitenkin mainita:
Close to the Edge (Yes)
And you and I climb, crossing the shapes of the morning
And you and I reach over the sun for the river
And you and I climb, clearer, towards the movement
And you and I called over valleys of endless seas
Pakkomaininta. Tästä absoluuttisesta klassikkolevystä on paha mitään tuoretta sanoa, joten jätän sanomatta. Hieno teos tämä, ja koskettaa vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Kuuntele.
The Six Wives of Henry VIII
Suoranainen instrumentaalitiluttelujen kultakaivos. Wakeman on aina pitänyt klassiset vaikutteensa esillä musiikissaan, ja tällä levyllä ne käyvät tyylikästä paritanssia progepuolen kanssa. Levy pitää otteessaan koko vajaan neljänkymmenen minuutin kestonsa, eikä päästä irti. RW:n soolotuotannosta löytyy paljon tutustumisen arvoista, mutta Six Wives on sen ehdoton timantti.
En saanut mitään hirveän pitkää tekstiä aikaiseksi tällä kertaa, mutta musiikkihan on se pääpointti, eiks jeh? Siinä vähän Merlin the Magiciania iltojanne piristämään: Näin 70-luvulla. Visuaalinen puolikin on tuossa klipissä varsin viihdyttävä :)
Echolyn on muusikoiden musiikkia. Ensikuuntelulla bändi jätti minuun vaisun, melkein kylmän vaikutelman. Hienon kuuloista kyllä, mutta jotenkin turhan epämääräistä ja kikkailevaa. Annoin kuitenkin musiikille toisen mahdollisuuden, jase kannatti. Tutustuin Meihin, joka on erittäin hieno teos ja muuten melko harvinaisesti yksiraitainen konseptilevy, ja päätin kaivella echolynin (kirjoitetaan pienellä) diskografiaa vähän syvempääkin. Ja hienoa settiähän sieltä löytyi. Monikerroksiset melodiat, teemankuljetukset ja rytmikikkailut paljastavat vahvuutensa vasta useammilla kuuntelukerroilla. Täytyy sanoa että moni bändi ei ole viime aikoina tuonut niin paljon musiikillisia oivalluksia minulle kuin echolyn. Kun ei kulje siitä mistä aita on matalin, joutuu valjastamaan kykynsäkin (ja korvansa) äärimmilleen. Parhaat biisit ovat luonteeltaan lähes addiktiivisia, koska niihin huomaa palaavansa vähän väliä. Välillä on jotain ei-niin-hyvälaatuista bootlegia kuunnellessa useammankin bändin kohdalla tullut mietittyä, että mitä järkeä tässä oikein on :D Varsinkin, kun näitten vähän tuntemattomampien artistien musiikista harvemmin tulee keskusteltua kenenkään kanssa, iskee väistämättä nörttifiilis. Siinä vaiheessa kun vaikkapa As the World soi jollain suositulla radiokanavalla, voin pyörtää ajatukseni nykypopulaarimusiikin surkeasta tilasta.
Sitten, linkkiä kehiin. Echolynin tuore nimikkoalbumi löytyypi kokonaisuudessaan täältä. Vaikka tänä vuonna on ilmestynyt monia hienoja levyjä, mm. Neal Morsen ja The Flower Kingsin lätyt, antaisin tällä hetkellä vuoden levy-tittelin juurikin echolynille. Suosikkibiisejäni ovat mini-eeposrykäisyt Some Memorial ja Island, jotka eivät mitään kertosäkeitä kaipaa ollakseen hienoja ja tarttuvia. Varsinkin edellisen biisin laini "Take a handful of seeds/ and mouthful of dirt/ lie down/ become a garden" on soinut välillä päässä ärsyttävyyksiin asti. Biisi käsittelee sitä, mitä meistä jokainen jättää tai on jättämättä maailmaan jälkeensä. Sanoitukset ovat echolynille tyypillisesti varsin pohdiskelevia ja vaikeasti tulkittavia, joskin jonkinlainen aiempaa pessimistisempi sävy niihin on vuosien varrella tullut. Valoisampia sävyjä hakevalle voi suositella bändin 90-luvun tuotantoa, josta esimerkiksi As the World-levyltä löytyvä Never the Same on kauneimpia kuulemiani biisejä. Ehdottomasti tutustumisen arvoista musiikkia, jos pieni kikkailu ja melankolis-filosofiset sanoitukset eivät häiritse.
Saviour Machine on eeppisyyden huipentuma. Mitä muutakaan voi odottaa bändiltä, joka on tehnyt kolmen levyn konseptisarjan Ilmestyskirjasta (neljättä odotellaan edelleen), laulaja kuulostaa oopperabaritonilta ja jonka vaikutteet tulevat enemmänkin klassisen kuin hevin puolelta, vaikka musiikki itsessään on raskasta? Ensikohtaamiseni SM:n ensimmäisten levyjen (I ja II) kanssa taisi tapahtua jo yläasteella, ja voi melkein sanoa että se oli rakkautta ensikuuntelulla. Carnival of Souls, American Babylon ja monet muut biisit soivat kaiuttimista tasaiseen tahtiin vuosien varrella. Kun tutustuin Legend-sarjaan eli "maailmanlopun epäviralliseen soundtrackiin", arvostukseni bändin muusikoita kohtaan vain kasvoi. Raamatun jatkuva lähes suora lainaaminen ei ole lyyrisesti mikään ihan helppo temppu, mutta niin vain homma toimii ja sovitukset kulkevat sulavasti kappaleesta toiseen. Koskettavia biisejä löytyy useita, erityisesti Jeesukseen liittyvät zipaleet nostattavat kylmiä väreitä kehossa yksinkertaisella kauneudellaan (ks. vaikka Legend I:I/The Lamb). Synkän apokalyptisissa tunnelmissa liikutaan silti enimmäkseen, kuten asiaan kuuluukin.
Koska blogin ja etenkin tämän sektion primaaritarkoitus on laadukkaan musiikin spämmäys, aloitetaan se tästä: lo and behold, bändin lähes koko tuotanto löytyy bandcampista. Bändiä enemmän tuntevia saattaa kiinnostaa myös Legendien Limited Signature Edition-versiot, jotka eroavat monin tavoin normiversioista. Esimerkiksi 15-minuuttinen versio The Sword of Islamista on mielenkiintoista kuultavaa. Bandcamp ja muutama muu sivusto aiheuttavat ainakin itselleni välillä vahvaa musiikillista ähkyä, mutta onneksi hyvien levyjen pariin voi palata aina uudestaan ja uudestaan. Ja mielellään ostaa ne lopulta ihan omaksikin, fyysisenä tai digitaalisena ;)
(Transatlantic live in Stuttgart in 2010 - Neal Morse, tekijä: Michael Hanselmann)
Cprogen kiintotähti
Neal Morse on mies, josta on vaikea sanoa mitään lyhyesti. Hän on, paitsi eepos-sävellyksen mestari ja taitava multi-instrumentalisti, myös hieno ja aito persoona. Morsen uralle on mahtunut monenlaista mutkaa: lapsuus liberaalissa kodissa iloisella 60-luvulla, ensimmäiset bändiviritelmät ja turhautuminen menestyksen puutteeseen pop-artistina, Spock's Beardin nousu 90-luvun progen kirkkaimpiin tähtiin, Transatlantic ja muut hienot "sivu"projektit, uskoontulo ja dramaattinen ero Beardista Snow:n jälkeen, soolotuotanto ja konseptilevykonseptin kehittäminen pisteeseen, jossa on vaikea kuvitella mitä voisi vielä parantaa. Perus biografiat ovat yleensä aika tylsiä, joten en aio niihin keskittyäkään. Ne eivät voi myöskään kuvata mitään siitä, millainen merkitys tällä yhdellä muusikolla on ollut elämässäni ja miksi tämäkin blogi sisältää ja tulee sisältämään hirveän määrän referenssejä hänen tuotantoonsa. Lukekaa Testimony-kirja (2011) jos kiinnostaa, suosittelen!
Minulla oli etuoikeus nähdä kesällä Morsen keikka Keuruulla aitiopaikalta, aivan lavan edestä. On ihmeellistä, että vaikka omistaa vähintään 2/3 miehen koko tuotannosta (jota on vähän enemmän kuin muutama levy), ja on katsonut ja kuunnellut suunnilleen kaikki mahdolliset bootleg-äänitteet (joita on vieläkin enemmän, Neal on Mike Portnoyta vapaasti lainaten "kuin kävelevä tosi-tv-show"), niin hän pystyy silti aina yllättämään. Sing It High'n revittelysoolot, Author of Confusionin jyystöt (soundcheck ei ole ikinä kuulostanut yhtä kutkuttavalta) ja pienet, usein helposti erotuskynnyksen ulkopuolelle jäävät akkarikikat säväyttivät, tuhannen muun yksityiskohdan ohessa. Todistus Morsen tyttären Jaydan sydämen ihmeparantumisesta tuskin jätti ketään kylmäksi sekään. Klassikot We All Need Some Light ja Wind At My Back saivat sydämen iloiseksi, erityisesti jälkimmäinen oli setissä mukava yllätys, niin paljon hyviä muistoja kyseiseen popvetoon liittyy. Ensi kerralla kun herra saapuu Suomeen, olen taas varmasti mukana :)
Levyt jotka muuttivat elämäni
Yksi Nealin erityispiirre on se, kuinka käsittämättömän monta oikeasti loistavaa levyä hän on urallaan onnistunut tekemään. Niistä muutamaan minulla on erityisen henkilökohtainen suhde.
Snow (Spock's Beard)
Love beyond words
Can fill your heart
Love beyond words
You won't feel apart
Anymore
Eräs tietty syksy oli tähänastisen elämäni vaikein. Se sisälsi synkkyyttä monellakin tasolla. Juuri tänä syksynä sain käsiini tämän mestariteoksen, joka tuntui puhuvan suoraan kohti. Snow kertoo albiinopojasta, jolla on erityinen kyky nähdä ihmisten elämiin ja tunteisiin. Se on karu, rosoinen ja kaunis tuplalevy, joka ei tylsistytä kahden tunnin pituudellakaan. Kylmiä väreitä ja kyyneleitä levy on tuottanut minulle luultavasti enemmän kuin mikään muu. Yksittäisiä biisejä on turha nimetä, koko levy on täynnä hienoja melodioita, groovaavia riffejä ja koskettavia sanoituksia. Tarinasta voisi tehdä vaikka kokopitkän leffan. Repriseineen Snow on malliesimerkki rakenteellisesti tyylikkäästä konseptilevystä.
Bridge Across Forever (Transatlantic)
Time reveals nothing
It's a suicide love affair
Whispers in the darkness
And revolution in the air
Will you see or look behind?
When you duel with the devil living in your mind
Ylisanoilta ei tämäkään levy säästy. Erityisesti levyn megaeepokset, Duel With the Devil ja sen eräänlainen partneri Stranger In Your Soul ovat yksinkertaisesti parhautta. BaF tuntuukin kestävän lähes äärettömän määrän kuunteluita, niin paljon hienoja kuvioita ja kerroksia löytyy. Myös Mike Portnoy, Roine Stolt ja Pete Trevawas yltävät suoritukseen, joka kuuluu heidän parhaisiinsa. Yksi tärppi on esimerkiksi Duel With the Devilin rumpukikkailut (esim. Nightime falls, it came too fast-osio). Levyn sanoitukset ovat mukavan symbolisia. Itse veikkaan keksineeni mistä levyn teemassa on todella kysymys, mutta en paljasta tulkintaani tässä :)
? (Neal Morse)
And then after all
With our backs against the wall
We seek the temple of the Living God
And outside the gate
The cripples sit and wait
To see the temple of the Living God
To see the temple of the Living God
Konseptilevy, joka sisältää yli sata Raamattu-referenssiä, enimmäkseen Vanhasta Testamentista. Täh? Parhautta tai outoutta, riippuu keneltä kysyy. ? onaihepiiriltään ja rakenteeltaan yhtä mystinen kuin nimensäkin. Kun alkukuuntelujen ihmetyksestä pääsee yli, paljastuu eeppinen matka hengelliseen Israeliin, jossa teemat, referenssit ja muut yksityiskohdat sulautuvat luontevasti yhteen kuin kuuma voi ruisleivän päälle. Ehkä kaikista Morsen levyistä juuri ? on eniten se, joka pitää kuunnella kokonaisuutena, että sitä voi arvostaa riittävästi. Mukavan lisämausteen levylle muodostavat Morsen soololevyjen tyyliin useat vierailijat, joissa riittää taitoa vaikka kahteen superkokoonpanoon (Jordan Rudess, Steve Hackett, Roine Stolt..)
"You've got some new momentum, better keep on going!"
Vastikään ilmestynyt uusi levy Momentum on tuttua laatua poppikselta haiskahtavine lyhyine, tarttuvine biiseineen ja massiivisine loppueepoksineen, nimikkobiisi kuultiin keikallakin. 33-minuuttinen World Without End vaatii vielä muutaman lisäkuuntelukerran, ennenkuin suostuu kunnolla sisäistettäväksi. Tässä näytettä biisistä Thoughts pt.5, joka on erittäin tyylikäs veto kikkailuineen ja Gentle Giant-kontrapunkteineen. Keep on going, mr. Morse!
Idea oli muhinut päässäni jo pidemmän aikaa, mutta sen realisoitumisen aika tuli vasta nyt. Vuosia last.fm:n, googlen, youtuben, progarchivesin ja monen muun sivuston kautta seikkailleena olen törmännyt useaan sellaiseen bändiin, josta todennäköisesti yli 95% tämän lukijoista ei ole ikinä kuullut edes nimeä. Internet on tehnyt musiikin kuuntelusta monin tavoin valitettavan pinnallista, mutta se myös mahdollistaa sen aikaisempaa paljon monipuolisemman levittämisen. Toivottavasti löydät edes jonkun itseäsi kiinnostavan uuden artistin blogini kautta.
Lyhyt määritelmä: progressiivinen rock on 70-luvulla kukkaansa puhjennut psykedeelisestä rockista, fuusiojazzista, modernista klassisesta ja ties mistä yhtä häröstä kehittynyt genresikermä, joka yhdistää saman katon alle teknisen taituruuden, pitkät biisi- ja tarinakehitelmät, musiikillisen avoimuuden ja mieleenpainuvat melodiat. Koska lähtökohtaisesti dissaan musiikin genrettelyä, tätä enempää tällaiset määrittelyt eivät juuri tulekaan teksteissäni vilahtelemaan. Tykkään kuvailla musiikkia enemmän adjektiiveilla ja vertailuilla kuin kategorioina. Blogi painottuu myös jossain määrin kristilliseen/hengelliseen musiikkiin, koska koen sen itselleni rakentavimmaksi musiikiksi ja toisaalta tykkään siitä myös eniten. Keskityn siihen musiikkiin josta pidän, joten arvostelujen perusvire pysynee melko positiivisena (ihmettelen, miten jotkut vapaaehtoisesti vaivautuvat käyttämään pitkiä sanankäänteitä kuvaamaan jotakin, josta eivät ole lainkaan kiinnostuneet).
Blogi jakaantuu usean eri alaotsikon alle, joita tullee myöhemmin lisää:
Thoughts:
Pieniä henkilökohtaisia pohdintoja musiikin eri aihealueista ja kulttuurista. (lue: kaatoluokka)
A Constant Flow of Sound:
Musiikkiblogissa ei ole oikeastaan ideaa ilman sitä musiikkia. Netin ihmemaasta löytyy paljon streamattavia kokonaisia levyjä, keikkoja jne. Pyrin jakamaan vain artistin itsensä julkaisemia tai suosittelemia linkkejä. Varoitus! Voi viedä aikasi.
Looking Straight Into the Light:
Itselleni tärkeitä artisteja, heidän tuotantoansa ja tarinaansa, omia fiilistelyjäni musiikin äärellä.
