Looking Straight Into the Light II: Rick Wakeman

Kyllä, niitten tylsien sormiharjoitusten tekeminen kannattaa. Rick Wakeman on tästä elävä esimerkki. Kaikkien "keyboard wizardien" pakollinen esikuva on olemukseltaan varsin jäykkä ja yrmeä. Wakemanin musiikki on kuitenkin kaikkea muuta kuin jäykkää, pikemminkin mahtipontista ja välillä suorastaan yliampuvaa. Se on tuottanut vuosien varrella monia hymyjä allekirjoittaneelle, sekä tarkoituksella että ilman. Laitetaanpa pieni lyriikanpätkä Jules Vernen kirjaan pohjautuvasta Journey to the Center of Earthista, jota tässä juuri kuuntelen. Kertoja lausuu tyylikkään brittimäisesti seuraavat lainit:

Suddenly the ground disappeared from beneath his feet. He fell down a vertical shaft, his head hitting a sharp rock. He lost consciousness. On opening his eyes, he found himself with the Professor and the guide, and, looking around him, he saw an ocean stretching as far as the eye could see, a giant forest of mushrooms, a line of huge cliffs, and strange clouds hung overhead, as he lay on a deeply indented shore of golden sand strewn with shells. For a moment, he thought he was back on the surface of the earth, but soon realised that they had reached a world within a world. 

Ja tätä seuraa sitten lievää eeppisyyttä teoksen ensimmäisen osan loppukaneetteina. Hienoutta.

Mutta niin, vähän sitä diskografiaa. Sitä löytyy. Löytyy niin paljon, että jos haluat tehdä taloudellisen itsemurhan, yksi hyvä ratkaisu on ostaa kaikki Wakemanin soololevyt kerralla. Wakeman on tehnyt albumeita proge-eepoksista pianofiilistelyihin ja talvi-olympialaisten teemalevystä (ja sen jatko-osasta :D) kirkkohymneihin. Erinäisistä syistä en ole ihan kaikkiin miehen kymmenistä soololevyistä tutustunut, epäilen vahvasti että sieltä kuraakin aika paljon löytyy joukosta (helmien ohella). Pari erityisen tutustumisen arvoista voisi tässä yhteydessä kuitenkin mainita:

Close to the Edge (Yes)

And you and I climb, crossing the shapes of the morning
And you and I reach over the sun for the river
And you and I climb, clearer, towards the movement
And you and I called over valleys of endless seas

Pakkomaininta. Tästä absoluuttisesta klassikkolevystä on paha mitään tuoretta sanoa, joten jätän sanomatta. Hieno teos tämä, ja koskettaa vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Kuuntele.

The Six Wives of Henry VIII

Suoranainen instrumentaalitiluttelujen kultakaivos. Wakeman on aina pitänyt klassiset vaikutteensa esillä musiikissaan, ja tällä levyllä ne käyvät tyylikästä paritanssia progepuolen kanssa. Levy pitää otteessaan koko vajaan neljänkymmenen minuutin kestonsa, eikä päästä irti. RW:n soolotuotannosta löytyy paljon tutustumisen arvoista, mutta Six Wives on sen ehdoton timantti.

En saanut mitään hirveän pitkää tekstiä aikaiseksi tällä kertaa, mutta musiikkihan on se pääpointti, eiks jeh? Siinä vähän Merlin the Magiciania iltojanne piristämään: Näin 70-luvulla. Visuaalinen puolikin on tuossa klipissä varsin viihdyttävä :)