Top10 Levyt: 2012

Vuosi alkaa olla lopuillaan, joten on aika luoda pienoinen katsaus kuluneeseen musiikkivuoteen. 2012 toi ainakin minun soittolistaani paljon hienoja levyjä uusilta ja vanhoilta tuttavuuksilta, ja listan kokoaminen ja varsinkaan sen järjestäminen ei ollut aivan helppo tehtävä. Sikäli mieluiten kuitenkin, että monen näistä bändeistä ja artisteista soisi löytävän nykyistä laajempaa kuulijakuntaa. Yllättävän monet löytyvät netistä streamattavina artistin itsensä toimesta, laitoin linkit kyseisten levyjen kohdalle streameihin sekä blogiteksteihin, mikäli olen sellaisia artistin tiimoilta kirjoitellut, kuunnelkaa ja lukekaa ihmeessä. Eli: kympistä ykköseen, lyhyiden sanailujen kera, parhaista parhaimmat:

10. Jeremy - From Dust to the Stars

 Kymppipaikalle päätyi 70's-henkistä psykedeelistä rokkia. Kivan positiivinen ja leppoisa kuuntelukokemus. 

9. Flying Colors - Flying Colors

MorseMorse-projekti loi levyllisen laadukasta progepoppia, eikä siinä mitään. Itseeni tämäntyyppinen musiikki ei niin kympillä kuitenkaan iske. Blue Ocean ja Infinite Fire ovat vuoden parhaimpiin kuuluvia biisejä, siksi levy ansaitsee ysipaikan.

8. Ian Anderson - Thick as a Brick 2: Whatever Happened To Gerald Bostock?

Kierosti retro, ei liian suu mutrussa tehty levykokonaisuus, joka todistaa että pappa Ianista löytyy vieläkin potkua sävellyspuolelta. Varoitus: sisältää hyvällä tavalla päähänjääviä melodioita ja teemoja.

7. Neal Morse - Momentum

Blogi

Momentum oli itselleni lopultakin pienehkö pettymys. Ei siis, monta loistavaa biisiä, aimo annos eeppisyyttä ja hienoja lyriikoita siltä löytyy. Maestro on vain tehnyt urallaan hurjan pinon parempiakin levyjä. Seuraavia odotellessa!

6. Kebu - To Jupiter and Back 

Blogi 

Levy 

Saako olla levyllinen laadukasta elektronista instrumentaalimusiikkia Jarren ja Vangeliksen hengessä? Omiin korviini tämä konsepti resonoi erittäin hyvin. Vuoden iltafiilistelylevy.

5. Parus Aero - D-Days

Levy

Saatan olla vähän jäävi kirjoittamaan tämän levyn osalta, sattuneista syistä. Pakkomaininta kuitenkin, D-Days on hieno ja tunnelmallinen kokonaisuus, jolle tämän vuoden vitospaikka mielestäni itseoikeutetusti kuuluu. Kuunnelkaa itse.

4. The Flower Kings - Banks of Eden

Blogi 

Vuoden comebackit, osa yksi. Kukkakuninkaitten viiden vuoden hiatus teki hyvää, ja tuloksena oli materialismin ja idealismin ristitulessa kulkeva teemalevy. Numbers on ehdottomasti vuoden eepos. Toimii myös livenä!

3. Big Big Train - English Electric (Part One)

Levy

Päätin tsekata English Electricin sen erinäisillä foorumeilla saaman hehkutuksen vuoksi, ja yllätys olikin melkoisen positiivinen. Musiikillisesti kaikin puolin mahtava, ainoana miinuksena levy jäi itselleni jotenkin hieman etäiseksi. Silti ehdottomasti kuuntelemisen arvoista brittiprogea.

2. echolyn - echolyn

Blogi

Levy

Vuoden comebackit, osa kaksi. Tämä vuosi meni aika tehokkaasti echolynia kuunnellessa. Uusi nimikkoalbumi on vuoden kerroksekkain kokonaisuus, josta löytää joka kuuntelukerralla jotakin uutta. Jos joku tämän kuultuaan väittää, että kaikki uusi proge on tylsää ja tarpeetonta kikkailua, niin.. no, it's their loss.

1. Affector - Harmagedon

Blogi 

Levy (toistaiseksi)

Kuin puskista noussut progemetalliprojekti ylitti kaikki ennakko-odotukset ja palautti uskoni raskaampaan musiikkiin. Tällaista lisää, kiitos!

Sellainen vuosi siis. Blogi hengähtää nyt joulutauolle ja palaa jossain tammikuun vaiheilla uusien streamilevyjen ja pohdintojen kera. Merry Christmas & prog on!

Thoughts III: Taide ei ole vastaus

Create a mood indeed, set the tone or make the moment
Don't place your faith in a thing that always ends
You can't dive too deep in a pool that's really shallow
There's so much more to touch, to see, to hear

(echolyn - Meaning and the Moment) 

Jokainen meistä etsii (ainakin toivottavasti) perusteluja elämälleen ja ajatuksilleen, tavalla tai toisella. Haemme niitä kirjoista, sanomalehdistä, toisten ihmisten hyväksyvistä katseista, pitkälle viedyistä pohdinnoista ja reflektoinneista, milloin mistäkin. Joskus tuntuu, että yllättävän monet hakevat maailmankatsomukselleen pohjaa taiteen kautta, eikä se ole välttämättä pelkästään huono asia. Taide selventää ajatuksia, auttaa näkemään asioita uusilla tavoilla ja vahvistaa unohdettuja yhteyksiä aivopuoliskojen välillä. Sillä on kuitenkin myös luonne, joka on väärin käytettynä varsin pettävä.

Paraskin taide toimii loppupeleissä lähinnä erilaisten tunteiden ilmaisukanavana ja tuottajana sekä mielikuvien luojana. Koska tunteet ja muistot ovat yksilöllisiä, jokainen peilaa niissä loppupeleissä itseään, toki uusia puolia itsestään löytäen. Itse olen joskus huomannut, että paljon jotain tiettyä artistia kuunnellessa alkaa kappaleista ikään kuin löytää piiloviestejä ja ajatuksia, jotka vastaavat omia pohdintoja, vaikka itse artistin elämänfilosofia olisi varsin toisenlainen kuin itsellä. Siinä vaiheessa on aika herätellä itseään ja muistaa, mistä nämä tuntemukset loppupeleissä tulevat; ihan omasta päästä. Jos taiteelliset kokemukset ja oivallukset korvaavat kokonaan loogisen ajattelun, seuraukset voivat olla varsin hullunkurisia. Ehkä yksi syy, miksi hyvistä muusikoista ei usein tule hyviä kirjailijoita on se, että lyriikoita kirjoittaessa pääsee aivan liian helpolla: ajatuksia tarvitsee harvoin perustella, kun ne ovat täynnä retoriikkaa ja emotionaalisuutta. Taide kyllä kyseenalaistaa kuulijan, mutta taiteentekijä valitettavan harvoin kyseenalaistaa taiteessaan itseään tai kuulija kuuntelukokemustaan.

Tässä vielä nämä ajatukset herättänyt kappale. Biisin koko lyriikat löytyvät täältä alaspäin selaamalla.

A Constant Flow of Sound VIII: Affector

(affector.net)

Hallelujah! Salvation, power
and glory belong to our God
For true and righteous are his judgements

Superkokoonpanot ovat progen, ja varsinkin progemetallin puolella jo ns. "nähty" konsepti, mutta aina silloin tällöin pilkahtaa niitäkin uusia projekteja, jotka toimivat muutenkin kuin nimimiehiä vilisevällä paperilla. Affectorin muodostavat basisti Mike LePond (Symphony X), rumpali Collin Leijenaar (Neal Morse Band), oikein pätevä kitaristi Daniel Freies sekä laulaja Ted Leonard (Enchant, Spock's Beard). Vierailevina kiipparisteina syksyllä 2012 ilmestyneellä Harmagedonilla sooloilevat Dream Theaterista tutut Jordan Rudess ja Derek Sherinian sekä itse maestro Neal Morse. Siinä tylsät biografiat, ainoa kiinnostava asiahan on tietenkin se musiikki. No, se on erittäinkin hienoa ja tyylikästä.

Konseptilevy Ilmestyskirjasta ei ole mikään uusi idea, mutta Affector tarttuu siihen asiaankuluvan jämäkällä otteella. Riffit kulkevat eteenpäin sulavasti, ja minkäänlaista tylsistymistä ei reilun tunnin mittaisen kuuntelukokemuksen aikana ole havaittavissa. Olen itse asiassa varsin yllättynyt, kuinka ammattimaiselta homma tuntuu ja kuulostaa, progemetallille ominaiseen yliampuvaan kliseekikkailuun tai sävellajiralliin ei sorruta yhtään liikaa. Lyriikat ovat hyvin pitkälti suoria lainauksia Raamatusta, mikä mielestäni toimii ratkaisuna oikein hyvin. Musiikillisesti bändi muistuttaa ehkä jonkinlaista Dream Theaterin ja Enchantin risteytystä, melko raskasta mutta ei mitään lottoheviä. Dynamiikkavaihteluitakin heitetään ajoittain kivasti mukaan. Uskoisin, että kaikenkarvaiset metallistit voivat löytää Harmagedonista paljon kiinnostavaa, itse jään ainakin jännityksellä odottamaan saavatko miehet joskus aikaiseksi toisenkin lätyn saman nimen alle. Iso plussa!

Thoughts II: Inspiraatiosta

Tyhjää. Edelleen tyhjää. Kokeilet tehdä jotain muuta, ajatella uudella tavalla, keittää vähän teetä. Ei auta. Menee tunteja, päiviä, viikkoja. Niin kauan, että koko tunteen ehtii unohtaa. Kunnes se taas iskee: inspiraatio, yksi oudoimmista ihmisen pään sisälle luoduista oikuista. Ja sitten on pakko toimia, ennen kuin se menee ohi. Ei auta, vaikka bussi lähtee viiden minuutin päästä eikä mitään muistivälineeksi parhaimmallakaan mielikuvituksella sopivaa ole käsillä. Kun jokin haluaa todella tulla ulos, se tulee vaikka väkisin, eikä siinä paljon ole vastaan sanomista. Tällaisia kokemuksia minulla on luovuuden puuskista, jotka tulevat varsin harvoin mutta voimalla. Yleensä ne liittyvät johonkin ensivaikutelmalta hyvin epämääräisen tuntuiseen ideaan, joka tuntuu myös täysin toteuttamiskelvottomalta, näin tänäänkin. Kuitenkin kun uskaltaa heittäytyä ajatustulvan mukaan, tuloksena voi olla jotain niin jännää että siihen hämmästyy itsekin. Tuotos ei välttämättä ole maailman suurin hitti, iskevin kertosäe tai innovatiivisin itsemarkkinointikonsepti, mutta parhaimmillaan omista kyvyistään voi löytää hyvinkin uusia puolia.

Omien musiikkijuttujeni suhteen olen jo tähän mennessä oppinut, että mitään ei saa aikaiseksi väkisin. Aikatauluja puskemalla ja tuttuja ratoja kulkemalla saa aikaan lähinnä geneeristä, yhdentekevältä tuntuvaa kamaa. Tykkään pitää yllä tiettyä luovaa kaaosta, jossa useampi asia hautuu yhtä aikaa, pikku hiljaa mutta vastustamattomasti eteenpäin. Valitettavasti nykyinen musiikkikulttuuri (/-teollisuus) ei suosi tällä tavalla ideoimista, varsinkaan harrastuspohjalta. Pitäisi lähettää demoja levy-yhtiöihin tai vastaaviin, tehdä sinkkuja ja päästä studioon, rakentaa keikkailulla fanipohjaa samaa settiä soittamalla, mielellään aluksi muutamalla tutulla ja turvallisella coverilla höystettynä.. anteeksi, nukahdin. Kun samaan putkeen yrittää jo pelkästään Suomessakin satoja, ellei tuhansia bändejä, on tuskin ihme jos tunkua on vähän liiaksikin. Ymmärrän toki, että muusikoiden on pakko saada jostain elanto, eikä ammattilaisella ole taidemusiikin ulkopuolella juuri muuta vaihtoehtoa kuin alkaa opettaa tai ampaista edellä kuvattuun putkeen listahitit kiikarissaan. Kuitenkin suurin osa bändeistä ja artisteista toimii harrastuspohjalta, joilla ei ole vastaavia menestyspaineita niskassaan.. muuten kuin itse asetettuna. Voi olla, että omista visioistani ei ikinä synny suurta mediapauhua tai radiokuuntelua saavuttavia zipaleita, mutta hommaan kyllästyminen ei ole ihan heti näköpiirissä ja jännityksellä odottaa jo itsekin mihin seuraavaksi keksii ryhtyä..

Siispä summa summarum, kehotan olemaan avoin itselleen ja omille ideoilleen. Veikkaisin että usealla meistä niitä on enemmän kuin arvaammekaan, ihminen on vain taipuvainen blokkaamaan visioitaan ja unelmiaan joko niiden typeryyteen/epärealistisuuteen tai omaan heikkoon itsetuntoonsa vedoten. Toki jäitä on tarpeen pitää hatussa, etteivät realiteetit pääse yllättämään, mutta rajansa siinäkin. Monen pää on jo jäätynyt.

A Constant Flow of Sound VII: Epignosis

(epignosis.bandcamp.com)

I am not the light

I am not the light

I'm just a cracked little mirror

Covered with filth and dust

Epignosis on itsenäinen sooloartisti jenkkilästä, jonka musiikki liikkuu vahvasti 70-luvun tunnelmissa Kansasin, Genesiksen ja Yesin tyyliin. Nettilöytöjen kahdeksannessa osassa vuorossa on Refulgence, miehen toinen levy. Oikeaoppisesti levyn nimikkobiisi on hienosti tunnelmoiva ja groovaava 17-minuuttinen eepos, jossa pohditaan ihmisen olemusta peilivertauksin. Tyylikkäitä kitarasooloja löytyy lätyltä riittävästi, kuten myös mieleenjääviä melodiakuljetuksiakin. Laulupuoli vaatii ehkä useampia kuunteluja, ennen kuin siitä oppii tykkäämään. Itseäni erikoiset lauluäänet eivät kuitenkaan hirveästi haittaa, kehnosti tehty sävellyspuoli sitäkin enemmän. Jälkimmäistä ei Refulgencelta löydy, vaan se toimii kokonaisuutena oikein mallikkaasti. Lopun reprise Fade on toiveikas outro, joka täydentää alun eeposbiisiä hienosti. Tällaisia "indie"levyjä lisää!

A Constant Flow of Sound VI: Visual Cliff

(trinityrecords.net)

 

Nyt olisi kokonaista diskografiaa jaossa ilmaiseksi ladattavana, ja ihan bändin itsensä toimesta! Visual Cliff on taitava ja laadukas, instrumentaalipainotteista fuusioprogea/metallia soittava poppoo, ja parhaimpia viime aikoina tekemiä löytöjäni. Musiikki kuulostaa toisaalta jamipohjaiselta jokaisen soittimen luodessa omia pikku fillejään sinne tänne svengaavassa meiningissä, toisaalta se kuulostaa myös liian hyvältä ollakseen improvisoitua. 2000-luvun alussa aloittaneen bändin diskografiaan kuuluu jo viisi levyä, joista suosikkini on ensimmäinen, kokonaan instrumentaalinen Lyrics for the Living. Huonoa lättyä ei joukosta löydykään, olen antanut yhtä lukuunottamatta kaikille neljä tähteä viidestä progarchivesissa (jos mietitte mitä teen vapaa-aikanani, niin kyseisen sivuston profiilistani löytyy viime katsomalta näköjään 238 arvostelua.. hups. onneksi suurin osa on vain näitä pelkkinä tähtinä annettuja arvosteluja). Niin, mutta piti sanomani että erittäin hyvä täytyy jo levykäisen olla että meikäläiseltä neljääkään tähteä saa. Kolmeen tähteen olen jättänyt syystä tai toisesta mm. sellaisia klassikkoja kuin Jethro Tullin Aqualung, Mike Oldfieldin Tubular Bells tai Opethin Deliverance.

Bändi aloitti täysin instrumentaalipohjaisesti, myöhemmin mukaan hyppäsi myös Orphan Projectissa vaikuttava Shane Lankford, jonka hieno ääni sopii hommaan mukaan oikein mukavasti. Viimeisimmillä levyillä myös metallisoundi on terävöitynyt ja sähäköitynyt, sekä fuusiovaikutteet vähentyneet. Tällainen musiikki toimisi varmasti hienosti livenä, valitettavasti VC on bändejä jotka viimeisimpänä keikkailevat undergroundiudestaan johtuen missään Euroopan ulkopuolella, methinks. Kaiken kaikkiaan Visual Cliff sopii varsin täydellisesti cprogrock.comin määritelmään kristillisestä progesta: "music that fills the soul and lyrics that edify the spirit!"

Ja levythän löytyvät siis tuolta, kuvia klikkaamalla: http://trinityrecords.net/VISUAL_CLIFF.html

Lyrics for the Living (2003)

Key to Eternity (2004)

Freedom Within (2005)

Into the After (2007)

Collective Spirit (2010)

A Constant Flow of Sound V: Brighteye Brison

(brighteyebrison.com)

Olen kuunnellut marraskuussa jostain syystä lähes pelkästään ruotsalaista progea. Siksipä on aika spämmiä vähän lisää tämän rakkaan ja musiikillisessa mielessä varsin kadehdittavan naapurimaamme tuotoksia. Brighteye Brisonin musiikki on välillä lähes täydellisessä suhteessa yhdistelmä Yesmäisiä lauluharmonioita, monipuolisia teemoja, fonisooloja ja hammondjammailua. 70-lukulaisuus pistää jälleen kerran silmään, mutta positiivisessa mielessä. Sopivasti mieleen jäävää, mutta silti uusia puolia löytyy joka kuuntelukerralla. Mitäpä sitä turhia löpisemään: kuunnelkaa itse! Yleensä tässä osiossa on linkitetty kokonaisia levyjä, mutta tämähän on progeblogi, joten variaatioille on aina varaa. Tässäpä kaksi hienoa eeposta, yli 20-minuuttiset The Rise of Brighteye Brison levyltä The Magician's Chronicles Pt.1 sekä The Harvest levyltä Believers & Deceivers, ollos hyvät!

Night Came and Music Played I: The Flower Kings & Kebu

(www.flowerkings.se)

 

Tämä blogin neljäs osio on omistettu livekonserteille ja niitten tunnelmoinnille. Olen sen verran nirso keikkavierailujeni suhteen, että osio todennäköisesti päivittyy aika harvoin, mutta sitäkin laadukkaammin ;)

Who invented the slow burning fire

The unforgettable high

Who put the moon and the stars in the sky

The kaleidoscope inside your eye

 

Marraskuinen Helsingin perjantai-ilta ei luvannut mitään erityistä harmaudellaan ja tavanomaisuudellaan, mutta luvassa oli hienoutta. The Flower Kings, Ruotsin valtavan hienon ja elinvoimaisen progeskenen lippulaiva, oli juuri kesällä palannut viiden vuoden mittaiselta hengähdystauoltaan ja julkaissut vuoden levyn tittelistä arvioissani kilpailevan Banks of Edenin. Eipä siinä sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin nappaista kohtuuhintainen lippu kouraan, houkutella kaveri messiin ja lähteä bändin livemeininkiä katsastamaan.

Lämppärinä toimi kotimainen syntikkalupaus Kebu eli Sebastian Teir, joka tyylikkään (ja ruokahaluja nostattavan) nimensä lisäksi omistaa hyvin kadehdittavan arsenaalin analogisia kosketinsoittimia- ja muita vermeitä. Kebun vastikään ilmestynyt debyyttilevy To Jupiter and Back löytyy kokonaisuudessaan soundcloudista. Toimivaa iltafiilistelymusiikkia Jarren ja Vangeliksen jalanjäljissä, suosittelen! Meininki oli myös livenä oikein maukasta, joskin ymmärrettävän vähäeleistä. Sekvensserit kävivät kuumina ja yleisökin tuntui ihan tykkäävän.

Sitten olikin itse kukkakuninkaitten setin aika. Kitaramaestro Roine Stolt täytti lavan karismallaan (ja pituudellaan) alusta alkaen. Toinen laulajakitaristi Hasse Fröberg puolestaan vastasi hippipuolesta koko-oranssilla vaatetuksellaan ja hämmentävillä randomharhailuillaan eri puolilla lavaa. Alkunumeroksi pärähti käyntiin odotetusti uuden levyn masterpiece, 26-minuuttinen Numbers. Setin alkupuolella kärsittiin jonkin verran valitettavista soundipulmista, muun muassa Roinen laulut sekä Jonas Reingoldin aina yhtä mukavat bassokuviot eivät meinanneet kuulua kunnolla, ja äänimaailma puuroutui ajoittain. Tämä ei kuitenkaan menoa liiemmälti haitannut. Jo tässä vaiheessa kiinnitin huomiota, kuinka kova mies bändin uusi saksalainen rumpali, jazztaustainen Felix Lehrmann on. Hänen filleissään yhdistyy harvinaisella tavalla timanttinen tekniikka sekä tyylitaju. Itse kappale on niin hieno teos, että melkein harmitti ettei sitä säästetty viimeiseksi grande finaaliksi, tunnelma kun kuitenkin seteissä on yleensä nousujohteinen.

For the Love of Gold palasi Numbersin synkistä tunnelmista TFK:lle ominaisempaan kevyempään ja melodioilla pelaavaan tyyliin. Sitten seurasikin jo pitkä, pakollinen fuusiojazzmainen soolojakso, jonka alkuperää en tähän hätään tunnistanut (jäikin setin ainoaksi biisiksi jota en tiennyt). Vastaavat vapaat häröilyt toimivat onneksi parhaiten livenä, vaikken muuten niiden ystävä juuri ole. Sitten seurasi joukko klassikkoja: Stardust We Are, What If God Is Alone, illan toinen eepos The Truth Will Set You Free sekä Last Minute on Earth/In the Eyes of the World. Jos Flower Kingsin tuotanto yhtään sanoo mitään, voi arvata että tässä vaiheessa fiilispuoli alkoi olla jo aika kohdillaan. Tunteikkaita sooloja ja kertosäkeitä seurasi toinen toisensa perään, mutta aikaa oli myös kokeellisuudelle ja pikkukikoille. Roine tokaisikin Truth Will Set You Freen keskelle vetämänsä äärimmäisen obscuren delay-kitarasoolon jälkeen osuvasti "There's something wrong when you're playing this kind of music.. it can't be completely sane".

Banks of Edenin päätös, kauneuden ja paatoksellisuuden rajamailla liikkuva Rising the Imperial veti setin kokoon asiallisesti. Encoreja saatiin kuulla vain yksi, itselleni melko yllätyksenä tullut rokkiveto Paradox Hotel. Se toimikin livenä selkeästi paremmin kuin levyllä. Vähän reilu kaksituntinen keikka olisi saanut olla selkeästi pitempäkin, mutta jätti olon sopivan nälkäiseksi. Musiikillinen puoli toimi kaikin puolin erittäin mallikkaasti, bändistä on vuosien varrella hioutunut hyvin yhteen hiileen puhaltava orkesteri. Plussaa oli myös kahden liki puolituntisen vedon mahtuminen mukaan, mikä ei totisesti Suomessa ole progekeikoillakaan mikään itsestäänselvyys. Niinkuin alussa totesin, ihan hienouttahan tämä oli :P

Looking Straight Into the Light III: Mike Baker

(shadowgallery.com)

I light two candles in the window of my mind
The wind that threatens us, I've no words left to describe
Resisting the fates
When mercy comes to shelter me 

Tasan neljä vuotta sitten eräs progemetallin hienoimmista hahmoista ja lempilaulajani siirtyi ajasta ikuisuuteen. Mike Bakerin vahva ja kaunis ääni oli yksi osatekijä bändissä, josta olisi pitänyt tulla Dream Theaterin kaltainen menestystarina - jos maailma olisi oikeudenmukainen paikka. Shadow Gallery on julkaissut levyjä harvakseltaan, noin kerran neljässä vuodessa. Liekkö tällä sitten jotain tekemistä sen kanssa, että ne ovat kaikki täyttä timanttia. Musiikillisten hienouksien lisäksi SG:n parhaita puolia ovat loistavat lyriikat, jollaisia harvoin metallin puolelta löytyy. Ensimmäisillä kerroilla kansilehtien kanssa tihruhtaessa ei meinannut pysyä perässä, sen verran rutkasti pureksittavaa ne sisältävät. Kun tähän vielä yhdistää herra Bakerin uskomattoman puhtaan äänen (ilman mitään autotuneja), niin tuloksena on melkoista korva- ja aivokarkkia.

Bakerin työ Shadow Galleryn kanssa tiivistyy kahteen konseptiin: toisen, selkeämmän muodostavat Tyranny ja Room V, joiden tarina sijoittuu postmoderniin, ydinsodan uhkaamaan ja tietoverkoin isoveli valvoo-tyyliin hallinnoituun maailmaan. Täysin epärelevantteja nämä uhkakuvat eivät ole nykyäänkään, Tyranny taisi olla 1998 ilmestyessään muutaman vuoden edellä aikaansa. James LaBriekin tekee cameon päähenkilön isänä. Hauska yksityiskohta löytyy muuten Ayreonin The Human Equationilta, jossa roolit vaihtuvat ja Baker pääsee yhden biisin verran ojentamaan poikaansa, jota esittää LaBrie. Kyseisessä biisissä (Loser) yhdistyy elementtejä, joita on vaikea kuvitella mahtumaan edes samalle levylle, saatika sitten samaan kappaleeseen: didgeridoota, Devin Townsendin karjumisia, kitara-viulufolkkia sekä Bakerin Alice Cooper-imitaatiota.

Carved In Stone ja Legacy ovat toinen kaksikko, jonka helposti liittää Shadow Galleryn tuotannossa yhteen. Kaksiosainen Cliffhanger-saaga aloittaa molemmat levyt, ja molemmilta levyiltä löytää lyhyitä välisoittoja sekä lopun loistava eepos (erityisesti First Light peittoaa kyllä mennen tullen kaikki tuntemani progemetalli-eepokset, vaikkei itse oikeastaan siihen kategoriaan kuulukaan). Ne ovat tunnelmalevyjä, jotka sopivat mainiosti esimerkiksi hiljaisten talvi-iltojen soundtrackiksi. Bändin ensimmäinen, nimikkolevy on tuotannollisesti vähän heikko mutta sisältää sekin monta hienoa biisiä.

Pakko myöntää, että Dream Theater-juna on minusta vähän vuosien varrella jättänyt. Shadow Gallery sen sijaan jaksaa herättää kylmiä väreitä vuosi toisensa perästä. Bändi jatkaa ilman Mikea, ja hyvä niin. Musiikillinen loistavuus ei ole kadonnut minnekään.

I believe that mercy has come to shelter mr.Baker.

A Constant Flow of Sound IV: Soulful Terrain

(kuva: bandcamp.com)

And though the days are fading
Like shadows on the Sun
I know you walked a thousand miles
But I never saw you run

Soulful Terrain yhdistelee irkkufolkkia, raskaampaa rokkia, progehtavaa otetta ja akustista tunnelmointia varsin tyylikkääksi, jopa omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Ensikuuntelulla luulin bändiä brittiläiseksi, mutta ihan jenkkimeiningistä on kuitenkin kyse. Vuonna 2009 ilmestynyt Astoria vakuuttaa vahvoilla tunnelmillaan ja koko levyn kestävällä tyylitajullaan, joka yhtä tuntemattomilta bändeiltä usein puuttuu. Astoria johdattaa kuuntelijan reflektoivalle vaellukselle kohti kaukaista satamaa, suurta tuntematonta. Lähimmät vaikutteet löytyvät kenties Ionasta (tästä erittäin hienosta bändistä luultavasti joskus vielä lisää), eikä ihme, sillä kyseisen bändin muusikkoja on ollut mukana lätyllä soittelemassa. Kelttifolkin ystäville albumi onkin lähes varma nakki. Aikaisempi tuotos The Days of Truth and Hope on Astoriaa instrumentaalisempi ja vieläkin folkkisempi tapaus, oikein mukavaa iltamusiikkia kaikkiaan. Mikäpäs sen mukavampaa kuin vähän promota underground-bändejä, jotka tekevät näin laadukasta musiikkia näin laadukkaalla sanomalla. Me likes.

Thoughts I: Uudet laulut hukassa? - kristillinen musiikki nykyään

Noniin, saatiin tämäkin blogin osio työnnettyä käyntiin. Thoughts-sektio ei muista osioista poiketen sisällä musalinkkejä; sen sijaan luvassa on kaikenkarvaisia, enemmän tai vähemmän kontroversaalisia pohdintoja. 

Aloitetaan aiheella joka on minua jo jonkin aikaa enemmän tai vähemmän askarruttanut: kristillisyyden tai ylipäätänsäkin maailmankatsomusten rooli taiteessa ja erityisesti musiikissa. Ihmisluontoon kuuluu tarve luokitella asioita hanakasti eri kategorioihin. Se helpottaa ja selkeyttää ajattelua ja varmasti usein pohjaa täysin todellisuuteen ja sen perusluonteeseen. Välillä kuitenkin tullaan luoneeksi järjestelmiä, jotka alkavat elää omaa elämäänsä alkuperäisen tarkoitusperänsä ulkopuolella. Mielestäni kristillinen musiikki ja erityisesti sen amerikkalainen populaari vastine (CCM, Christian Contemporary Music) on tällainen osittain sivupoluille harhautunut subjektiivinen kategoriarypäs. Valitettavan monet kategorian edustajat (nimiä mainitsematta) ovat ajautuneet geneeriselle linjalle, toistaen toistensa tai sen hetken suosituimpien sekulaariartistien ideoita, usein heikommalla musiikillisella menestyksellä. Kuulijakuntakin tyytyy helposti tähän pullamössöhöttöön, jota radiosta tuutataan jatkuvalla syötöllä ulos suosituimmilla popkanavilla. Ilmiö on tietysti koko musiikkiskenen laajuinen, eikä rajoitu vain kristillisinä pidettyihin artisteihin.

Pakko myöntää, että monesti suurimpia oivalluksia ovat minulle tuottaneet juuri ne bändit, jotka vähiten mainostavat vakaumuksellisuuttaan. Asioita on sanottu toisella tavalla, uusia aihepiirejä käsitelty koskettavasti ja rehellisesti, tai sitten vain musiikillinen osaaminen on ollut niin vahvasti ja tyylikkäästi esillä rakenteissa, teemoissa ja tunnelmissa ettei musiikista ole yksinkertaisesti voinut olla pitämättä. Onko Raamatusta tai kristinuskosta sitten jo sanottu kaikki oleellinen musiikin puolella? Ei todellakaan. Aina on mahdollista löytää uusia näkökulmia, käsittelytapoja ja -tyylejä. Kristillinen usko on valtava voimavara, josta riittää elämän jokaiselle osa-alueelle, eikä sitä tule mitenkään häpeillen salata musiikissakaan. Ei vain pitäisi heittäytyä siihen tuttuun ja turvalliseen musiikintekotapaan, jossa riskeille ei ole sijaa ja jokaisen biisin markkina-arvo ja hengellisyysprosentti arvioidaan erikseen maksimaalisen tuloksen saavuttamiseksi. En väitä että kaikki hyvä musiikki on progressiivista (tai kaikki progressiivinen musiikki hyvää), vaikka proge onkin sydäntäni kaikkein eniten lähellä. En myöskään väitä että kaikki poppi todellakaan olisi huonoa ja tylsää. Luovaa ja hienoa musiikkia syntyy ja tehdään kaiken aikaa, kaikentyyppisten genrejen piirissä. Uskon, että monella meistä musiikintekijöistä olisi enemmän talentteja jakoon laitettavana kuin uskallamme kuvitellakaan.

Siinä vähäsen omia fiiliksiäni aiheesta, tässä aiheesta kiinnostuneelle Salem Hill-bändin Carl Grovesin ajatuksia, esimerkein varustettuna ja todennäköisesti vähemmän sekavasti ilmaistuna kuin edellä.

 

A Constant Flow of Sound III: Phil Keaggy

Kuva: Brian Kelley

Jatketaan vähän kokeneempien muusikoiden linjalla. Phil Keaggy on tehnyt laadukasta kitara- ja jammailumusiikkia jo 60-70-luvuilta lähtien, jolloin hän vaikutti impropohjaista bluesrokkia soittavassa Glass Harpissa (tutustumisen arvoinen bändi niin ikään). Keaggyn menoa ei haittaa vasemmasta kädestä puuttuva sormi, keski-iästä puhumattakaan. Hän on tullut tutuksi kekseliäästä fingerpicking-tyylistään (kitarahan on tunnetusti lyömäsoitin) ja ansiokkaasta live-looppien käytöstä. Keaggyn musiikki luovaa ja groovaavaa tunnelmointia vailla pakotteita. Omaperäisyyskerroin on usein myös aika korkealla. Soolotuotannon ohella (parisenkymmentä levyä) on pakko mainita myös vierailu Neal Morsen One-levyllä, jolla Keaggy vetää erittäin maukkaat soolot The Separated Manin keskelle. Miehen musiikki luultavasti resonoi positiivisesti aika monentyyppiselle kuulijakunnalle.

Tämän kerran streamipala on instrumentaalilevykäinen Interdimensional Traveller, jossa triona mukana ovat Keaggyn kanssa Jack Glering sekä Glass Harpista tuttu John Sferra. Monenlaisissa maisemissa liikutaan, mutta pääpaino on siinä oleellisessa eli fiilistelyssä ilman turhia kikkailuja (niitä kuitenkaan pelkäämättä). On se helppoa kun sen osaa! Löytyy mm. reverbnationista. Ollos hyvät!

Looking Straight Into the Light II: Rick Wakeman

Kyllä, niitten tylsien sormiharjoitusten tekeminen kannattaa. Rick Wakeman on tästä elävä esimerkki. Kaikkien "keyboard wizardien" pakollinen esikuva on olemukseltaan varsin jäykkä ja yrmeä. Wakemanin musiikki on kuitenkin kaikkea muuta kuin jäykkää, pikemminkin mahtipontista ja välillä suorastaan yliampuvaa. Se on tuottanut vuosien varrella monia hymyjä allekirjoittaneelle, sekä tarkoituksella että ilman. Laitetaanpa pieni lyriikanpätkä Jules Vernen kirjaan pohjautuvasta Journey to the Center of Earthista, jota tässä juuri kuuntelen. Kertoja lausuu tyylikkään brittimäisesti seuraavat lainit:

Suddenly the ground disappeared from beneath his feet. He fell down a vertical shaft, his head hitting a sharp rock. He lost consciousness. On opening his eyes, he found himself with the Professor and the guide, and, looking around him, he saw an ocean stretching as far as the eye could see, a giant forest of mushrooms, a line of huge cliffs, and strange clouds hung overhead, as he lay on a deeply indented shore of golden sand strewn with shells. For a moment, he thought he was back on the surface of the earth, but soon realised that they had reached a world within a world. 

Ja tätä seuraa sitten lievää eeppisyyttä teoksen ensimmäisen osan loppukaneetteina. Hienoutta.

Mutta niin, vähän sitä diskografiaa. Sitä löytyy. Löytyy niin paljon, että jos haluat tehdä taloudellisen itsemurhan, yksi hyvä ratkaisu on ostaa kaikki Wakemanin soololevyt kerralla. Wakeman on tehnyt albumeita proge-eepoksista pianofiilistelyihin ja talvi-olympialaisten teemalevystä (ja sen jatko-osasta :D) kirkkohymneihin. Erinäisistä syistä en ole ihan kaikkiin miehen kymmenistä soololevyistä tutustunut, epäilen vahvasti että sieltä kuraakin aika paljon löytyy joukosta (helmien ohella). Pari erityisen tutustumisen arvoista voisi tässä yhteydessä kuitenkin mainita:

Close to the Edge (Yes)

And you and I climb, crossing the shapes of the morning
And you and I reach over the sun for the river
And you and I climb, clearer, towards the movement
And you and I called over valleys of endless seas

Pakkomaininta. Tästä absoluuttisesta klassikkolevystä on paha mitään tuoretta sanoa, joten jätän sanomatta. Hieno teos tämä, ja koskettaa vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Kuuntele.

The Six Wives of Henry VIII

Suoranainen instrumentaalitiluttelujen kultakaivos. Wakeman on aina pitänyt klassiset vaikutteensa esillä musiikissaan, ja tällä levyllä ne käyvät tyylikästä paritanssia progepuolen kanssa. Levy pitää otteessaan koko vajaan neljänkymmenen minuutin kestonsa, eikä päästä irti. RW:n soolotuotannosta löytyy paljon tutustumisen arvoista, mutta Six Wives on sen ehdoton timantti.

En saanut mitään hirveän pitkää tekstiä aikaiseksi tällä kertaa, mutta musiikkihan on se pääpointti, eiks jeh? Siinä vähän Merlin the Magiciania iltojanne piristämään: Näin 70-luvulla. Visuaalinen puolikin on tuossa klipissä varsin viihdyttävä :)

A Constant Flow of Sound II: echolyn

(echolyn.com)

Fill my eyes with your yesterdays and beyond

Echolyn on muusikoiden musiikkia. Ensikuuntelulla bändi jätti minuun vaisun, melkein kylmän vaikutelman. Hienon kuuloista kyllä, mutta jotenkin turhan epämääräistä ja kikkailevaa. Annoin kuitenkin musiikille toisen mahdollisuuden, ja se kannatti. Tutustuin Meihin, joka on erittäin hieno teos ja muuten melko harvinaisesti yksiraitainen konseptilevy, ja päätin kaivella echolynin (kirjoitetaan pienellä) diskografiaa vähän syvempääkin. Ja hienoa settiähän sieltä löytyi. Monikerroksiset melodiat, teemankuljetukset ja rytmikikkailut paljastavat vahvuutensa vasta useammilla kuuntelukerroilla. Täytyy sanoa että moni bändi ei ole viime aikoina tuonut niin paljon musiikillisia oivalluksia minulle kuin echolyn. Kun ei kulje siitä mistä aita on matalin, joutuu valjastamaan kykynsäkin (ja korvansa) äärimmilleen. Parhaat biisit ovat luonteeltaan lähes addiktiivisia, koska niihin huomaa palaavansa vähän väliä. Välillä on jotain ei-niin-hyvälaatuista bootlegia kuunnellessa useammankin bändin kohdalla tullut mietittyä, että mitä järkeä tässä oikein on :D Varsinkin, kun näitten vähän tuntemattomampien artistien musiikista harvemmin tulee keskusteltua kenenkään kanssa, iskee väistämättä nörttifiilis. Siinä vaiheessa kun vaikkapa As the World soi jollain suositulla radiokanavalla, voin pyörtää ajatukseni nykypopulaarimusiikin surkeasta tilasta.

Sitten, linkkiä kehiin. Echolynin tuore nimikkoalbumi löytyypi kokonaisuudessaan täältä. Vaikka tänä vuonna on ilmestynyt monia hienoja levyjä, mm. Neal Morsen ja The Flower Kingsin lätyt, antaisin tällä hetkellä vuoden levy-tittelin juurikin echolynille. Suosikkibiisejäni ovat mini-eeposrykäisyt Some Memorial ja Island, jotka eivät mitään kertosäkeitä kaipaa ollakseen hienoja ja tarttuvia. Varsinkin edellisen biisin laini "Take a handful of seeds/ and mouthful of dirt/ lie down/ become a garden" on soinut välillä päässä ärsyttävyyksiin asti. Biisi käsittelee sitä, mitä meistä jokainen jättää tai on jättämättä maailmaan jälkeensä. Sanoitukset ovat echolynille tyypillisesti varsin pohdiskelevia ja vaikeasti tulkittavia, joskin jonkinlainen aiempaa pessimistisempi sävy niihin on vuosien varrella tullut. Valoisampia sävyjä hakevalle voi suositella bändin 90-luvun tuotantoa, josta esimerkiksi As the World-levyltä löytyvä Never the Same on kauneimpia kuulemiani biisejä. Ehdottomasti tutustumisen arvoista musiikkia, jos pieni kikkailu ja melankolis-filosofiset sanoitukset eivät häiritse.

A Constant Flow of Sound I: Saviour Machine

Saviour Machinen Facebook-sivulta

The world

All of history

Has been moving toward

Is upon us.. 

Saviour Machine on eeppisyyden huipentuma. Mitä muutakaan voi odottaa bändiltä, joka on tehnyt kolmen levyn konseptisarjan Ilmestyskirjasta (neljättä odotellaan edelleen), laulaja kuulostaa oopperabaritonilta ja jonka vaikutteet tulevat enemmänkin klassisen kuin hevin puolelta, vaikka musiikki itsessään on raskasta? Ensikohtaamiseni SM:n ensimmäisten levyjen (I ja II) kanssa taisi tapahtua jo yläasteella, ja voi melkein sanoa että se oli rakkautta ensikuuntelulla. Carnival of Souls, American Babylon ja monet muut biisit soivat kaiuttimista tasaiseen tahtiin vuosien varrella. Kun tutustuin Legend-sarjaan eli "maailmanlopun epäviralliseen soundtrackiin", arvostukseni bändin muusikoita kohtaan vain kasvoi. Raamatun jatkuva lähes suora lainaaminen ei ole lyyrisesti mikään ihan helppo temppu, mutta niin vain homma toimii ja sovitukset kulkevat sulavasti kappaleesta toiseen. Koskettavia biisejä löytyy useita, erityisesti Jeesukseen liittyvät zipaleet nostattavat kylmiä väreitä kehossa yksinkertaisella kauneudellaan (ks. vaikka Legend I:I/The Lamb). Synkän apokalyptisissa tunnelmissa liikutaan silti enimmäkseen, kuten asiaan kuuluukin.

Koska blogin ja etenkin tämän sektion primaaritarkoitus on laadukkaan musiikin spämmäys, aloitetaan se tästä: lo and behold, bändin lähes koko tuotanto löytyy bandcampista. Bändiä enemmän tuntevia saattaa kiinnostaa myös Legendien Limited Signature Edition-versiot, jotka eroavat monin tavoin normiversioista. Esimerkiksi 15-minuuttinen versio The Sword of Islamista on mielenkiintoista kuultavaa. Bandcamp ja muutama muu sivusto aiheuttavat ainakin itselleni välillä vahvaa musiikillista ähkyä, mutta onneksi hyvien levyjen pariin voi palata aina uudestaan ja uudestaan. Ja mielellään ostaa ne lopulta ihan omaksikin, fyysisenä tai digitaalisena ;)

Looking Straight Into the Light I: Neal Morse

(Transatlantic live in Stuttgart in 2010 - Neal Morse, tekijä: Michael Hanselmann)

Cprogen kiintotähti

 Neal Morse on mies, josta on vaikea sanoa mitään lyhyesti. Hän on, paitsi eepos-sävellyksen mestari ja taitava multi-instrumentalisti, myös hieno ja aito persoona. Morsen uralle on mahtunut monenlaista mutkaa: lapsuus liberaalissa kodissa iloisella 60-luvulla, ensimmäiset bändiviritelmät ja turhautuminen menestyksen puutteeseen pop-artistina, Spock's Beardin nousu 90-luvun progen kirkkaimpiin tähtiin, Transatlantic ja muut hienot "sivu"projektit, uskoontulo ja dramaattinen ero Beardista Snow:n jälkeen, soolotuotanto ja konseptilevykonseptin kehittäminen pisteeseen, jossa on vaikea kuvitella mitä voisi vielä parantaa. Perus biografiat ovat yleensä aika tylsiä, joten en aio niihin keskittyäkään. Ne eivät voi myöskään kuvata mitään siitä, millainen merkitys tällä yhdellä muusikolla on ollut elämässäni ja miksi tämäkin blogi sisältää ja tulee sisältämään hirveän määrän referenssejä hänen tuotantoonsa. Lukekaa Testimony-kirja (2011) jos kiinnostaa, suosittelen!

Minulla oli etuoikeus nähdä kesällä Morsen keikka Keuruulla aitiopaikalta, aivan lavan edestä. On ihmeellistä, että vaikka omistaa vähintään 2/3 miehen koko tuotannosta (jota on vähän enemmän kuin muutama levy), ja on katsonut ja kuunnellut suunnilleen kaikki mahdolliset bootleg-äänitteet (joita on vieläkin enemmän, Neal on Mike Portnoyta vapaasti lainaten "kuin kävelevä tosi-tv-show"), niin hän pystyy silti aina yllättämään. Sing It High'n revittelysoolot, Author of Confusionin jyystöt (soundcheck ei ole ikinä kuulostanut yhtä kutkuttavalta) ja pienet, usein helposti erotuskynnyksen ulkopuolelle jäävät akkarikikat säväyttivät, tuhannen muun yksityiskohdan ohessa. Todistus Morsen tyttären Jaydan sydämen ihmeparantumisesta tuskin jätti ketään kylmäksi sekään. Klassikot We All Need Some Light ja Wind At My Back saivat sydämen iloiseksi, erityisesti jälkimmäinen oli setissä mukava yllätys, niin paljon hyviä muistoja kyseiseen popvetoon liittyy. Ensi kerralla kun herra saapuu Suomeen, olen taas varmasti mukana :)

Levyt jotka muuttivat elämäni

Yksi Nealin erityispiirre on se, kuinka käsittämättömän monta oikeasti loistavaa levyä hän on urallaan onnistunut tekemään. Niistä muutamaan minulla on erityisen henkilökohtainen suhde.

Snow (Spock's Beard)

Love beyond words

Can fill your heart

Love beyond words

You won't feel apart

Anymore 

Eräs tietty syksy oli tähänastisen elämäni vaikein. Se sisälsi synkkyyttä monellakin tasolla. Juuri tänä syksynä sain käsiini tämän mestariteoksen, joka tuntui puhuvan suoraan kohti. Snow kertoo albiinopojasta, jolla on erityinen kyky nähdä ihmisten elämiin ja tunteisiin. Se on karu, rosoinen ja kaunis tuplalevy, joka ei tylsistytä kahden tunnin pituudellakaan. Kylmiä väreitä ja kyyneleitä levy on tuottanut minulle luultavasti enemmän kuin mikään muu. Yksittäisiä biisejä on turha nimetä, koko levy on täynnä hienoja melodioita, groovaavia riffejä ja koskettavia sanoituksia. Tarinasta voisi tehdä vaikka kokopitkän leffan. Repriseineen Snow on malliesimerkki rakenteellisesti tyylikkäästä konseptilevystä.

Bridge Across Forever (Transatlantic)

Time reveals nothing

It's a suicide love affair

Whispers in the darkness

And revolution in the air

Will you see or look behind?

When you duel with the devil living in your mind

 Ylisanoilta ei tämäkään levy säästy. Erityisesti levyn megaeepokset, Duel With the Devil ja sen eräänlainen partneri Stranger In Your Soul ovat yksinkertaisesti parhautta. BaF tuntuukin kestävän lähes äärettömän määrän kuunteluita, niin paljon hienoja kuvioita ja kerroksia löytyy. Myös Mike Portnoy, Roine Stolt ja Pete Trevawas yltävät suoritukseen, joka kuuluu heidän parhaisiinsa. Yksi tärppi on esimerkiksi Duel With the Devilin rumpukikkailut (esim. Nightime falls, it came too fast-osio).  Levyn sanoitukset ovat mukavan symbolisia. Itse veikkaan keksineeni mistä levyn teemassa on todella kysymys, mutta en paljasta tulkintaani tässä :)

? (Neal Morse)

 And then after all

With our backs against the wall

We seek the temple of the Living God

And outside the gate

The cripples sit and wait

To see the temple of the Living God

To see the temple of the Living God

Konseptilevy, joka sisältää yli sata Raamattu-referenssiä, enimmäkseen Vanhasta Testamentista. Täh?  Parhautta tai outoutta, riippuu keneltä kysyy. ? on aihepiiriltään ja rakenteeltaan yhtä mystinen kuin nimensäkin. Kun alkukuuntelujen ihmetyksestä pääsee yli, paljastuu eeppinen matka hengelliseen Israeliin, jossa teemat, referenssit ja muut yksityiskohdat sulautuvat luontevasti yhteen kuin kuuma voi ruisleivän päälle. Ehkä kaikista Morsen levyistä juuri ? on eniten se, joka pitää kuunnella kokonaisuutena, että sitä voi arvostaa riittävästi. Mukavan lisämausteen levylle muodostavat Morsen soololevyjen tyyliin useat vierailijat, joissa riittää taitoa vaikka kahteen superkokoonpanoon (Jordan Rudess, Steve Hackett, Roine Stolt..)

"You've got some new momentum, better keep on going!"

Vastikään ilmestynyt uusi levy Momentum on tuttua laatua poppikselta haiskahtavine lyhyine, tarttuvine biiseineen ja massiivisine loppueepoksineen, nimikkobiisi kuultiin keikallakin. 33-minuuttinen World Without End vaatii vielä muutaman lisäkuuntelukerran, ennenkuin suostuu kunnolla sisäistettäväksi. Tässä näytettä biisistä Thoughts pt.5, joka on erittäin tyylikäs veto kikkailuineen ja Gentle Giant-kontrapunkteineen. Keep on going, mr. Morse!

Nuotta haastatteli maestroa Suomen-vierailun yhteydessä:

Introduction

Progeblogi! 

Idea oli muhinut päässäni jo pidemmän aikaa, mutta sen realisoitumisen aika tuli vasta nyt. Vuosia last.fm:n, googlen, youtuben, progarchivesin ja monen muun sivuston kautta seikkailleena olen törmännyt useaan sellaiseen bändiin, josta todennäköisesti yli 95% tämän lukijoista ei ole ikinä kuullut edes nimeä. Internet on tehnyt musiikin kuuntelusta monin tavoin valitettavan pinnallista, mutta se myös mahdollistaa sen aikaisempaa paljon monipuolisemman levittämisen. Toivottavasti löydät edes jonkun itseäsi kiinnostavan uuden artistin blogini kautta.

Lyhyt määritelmä: progressiivinen rock on 70-luvulla kukkaansa puhjennut psykedeelisestä rockista, fuusiojazzista, modernista klassisesta ja ties mistä yhtä häröstä kehittynyt genresikermä, joka yhdistää saman katon alle teknisen taituruuden, pitkät biisi- ja tarinakehitelmät, musiikillisen avoimuuden ja mieleenpainuvat melodiat. Koska lähtökohtaisesti dissaan musiikin genrettelyä, tätä enempää tällaiset määrittelyt eivät juuri tulekaan teksteissäni vilahtelemaan. Tykkään kuvailla musiikkia enemmän adjektiiveilla ja vertailuilla kuin kategorioina. Blogi painottuu myös jossain määrin kristilliseen/hengelliseen musiikkiin, koska koen sen itselleni rakentavimmaksi musiikiksi ja toisaalta tykkään siitä myös eniten. Keskityn siihen musiikkiin josta pidän, joten arvostelujen perusvire pysynee melko positiivisena (ihmettelen, miten jotkut vapaaehtoisesti vaivautuvat käyttämään pitkiä sanankäänteitä kuvaamaan jotakin, josta eivät ole lainkaan kiinnostuneet).

Blogi jakaantuu usean eri alaotsikon alle, joita tullee myöhemmin lisää:

Thoughts:

Pieniä henkilökohtaisia pohdintoja musiikin eri aihealueista ja kulttuurista. (lue:  kaatoluokka)

A Constant Flow of Sound:

Musiikkiblogissa ei ole oikeastaan ideaa ilman sitä musiikkia. Netin ihmemaasta löytyy paljon streamattavia kokonaisia levyjä, keikkoja jne. Pyrin jakamaan vain artistin itsensä julkaisemia tai suosittelemia linkkejä. Varoitus! Voi viedä aikasi.

Looking Straight Into the Light:

Itselleni tärkeitä artisteja, heidän tuotantoansa ja tarinaansa, omia fiilistelyjäni musiikin äärellä.

Hyviä lukuhetkiä!